Picture or it did not happen?

Tämä teksti on itse asiassa ollut luonnokset kansiossa jo  puolisen vuotta (!). Nyt kun aihe some-todellisuus vs. oikea todellisuus on ollut ajankohtainen Essena O'Neillin saaman julkisuuden vuoksi, on juuri oikea hetki vihdoin julkaista se.

Picture first! Nyt yhtäri! Oota älä syö vielä mä kuvaan vielä!

Jokaisessa porukassa on se yksi (vähintään!) tyyppi. Lyhyet kävelymatkat reissun päällä paikasta A paikkaan B kestää ikuisuuden, koska matkan varrella on niin paljon kuvattavaa. Yhteisistä illanvietoista suuri osa menee siihen, että asetellaan porukkaa ja vaihdellaan kuvakulmia. Sitten katsellaan kuvia ja valikoidaan parhaiten julkaistavaksi kelpaavia. Asetellaan filttereitä ja kytätään tykkäyksiä. Tällaisesta ajanvietosta näkyy kyllä muulle maailmalle kuvia, mutta jääkö kuitenkaan ihan oikeita muistoja?

Kuten olette huomanneet, tästä blogista on turha odottaa mitään kovin henkeäsalpaavia kuvia. Olen tosi huono kuvaamaan, lauseen kaikissa merkityksissä. En ole pariin vuoteen edes omistanut kameraa ja kuvauskalustona toimii iphone 5. En osaa ottaa kivoja kuvia. En tajua mitään valaistuksista tai asetteluista, eikä minulla ole esteettistä silmää. Olen myös todella laiska kaivamaan edes puhelinta esiin. Ja varsinkin yleisellä paikalla jostain syystä jopa nolottaa? Toisin sanoen olen se tylsä tyyppi, joka haluaisi ennemmin kuulla kaverin hauskan jutun loppuun kuin kuvailla.

Olen viime aikoina pohtinut, miten paljon sosiaalinen media vaikuttaa nykyään matkailukäyttäytymiseen. Kun kaikki pitää ikuistaa ja jakaa muille, käykö lopulta niin että matka tulee elettyä linssin läpi? Omasta mielestäni matkailussa on suurimmaksi osaksi muutakin kuin visuaalinen puoli. Esimerkiksi Bangkokin kaltaista paikkaa on lähes mahdotonta ikuistaa kuviin, koska se on mielipuolinen yhdistelmä ääniä, hajuja ja kaikkea mikä vilisee katukuvassa. Jos keskittyy liikaa ikuistamaan kameraan sen tietyn asian, voi itse asiassa missata paljon siitä mitä ympärillä tapahtuu. Itse mieluummin keskityn nauttimaan kokonaisuudesta, elämään hetkessä ja tallentamaan matkat muistoiksi päähäni.

En kuitenkaan kiellä, ettenkö olisi melko aktiivinen instagramin käyttäjä. Huomaan myös ajattelevani joskus, että ajatteleekohan kaikki nyt että makaan hostellilla peiton alla, kun ei kerta ole mitään kuvia päivitettäväksi monta kertaa päivässä. Olen myös pannut merkille, miten yksin matkustaessa sosiaalisen median vaikutus korostuu. Kun ei vieressä välttämättä ole ketään, kenen kanssa jakaa hienot kokemukset, on mukavaa saada jakaa kokemukset niiden läheisten kanssa ketkä ovat jossain muualla. Eiks se juuri ole alun perin ollut sosiaalisen median idea?

Minusta on myös hauska selailla kuvia jälkikäteen. Vaikka kuinka yrittäisi painaa hetkiä mieleen, pääkopan kovalevy on aika rajallinen. On ihan parasta selailla kuvia esimerkiksi viiden vuoden takaa ja muistella hetkiä, jotka ilman kuvia olisivat jo unohtuneet. Yleensä nämä kuvat ovat kuitenkin sellaisia, joita ei alunperin ole tarkoitettu julkaistavaksi. Kuten yleisessä keskustelussa on tullut ilmi, instagram-kuva ei välttämättä aina kuvaa sitä hetkeä josta se on otettu. Voin myöntää itsekin sortuneeni postaamaan kuvia, joiden hashtagit on ollut aika kaukana sen hetkisestä aidosta fiiliksistä.

Tässä vielä pari esimerkkiä muistoista, joista ei ole kuvia mutta silti ne ovat arvokkaita, nämä ovat siis sellaisia, jotka randomisti tulivat ekana mieleen vaikka lista on loputon:

• Asuin Saksan pohjoisrannikolla kesällä 2011. Kerran päädyimme työkavereiden kanssa slovakialaiseen baariin. Kävi ilmi, että slovakeille vodkakola on yhtä kuin shotti vodkaa ja kulaus kolaa päälle. Lauloimme saksalaisia kansantanhuja ja puhuimme sopivasti sekoittaen suomea, slovakkia ja saksaa.
• Jouluna 2012 olin taas Saksassa töissä. Pomoni antoi minulle lahjakortin kylpylään, jossa sitten sattui olemaan val-ta-va saunaosasto, trooppisissa fiilareissa erilaisia saunoja joiden välissä sai kuljeskella. Se nyt vaan sattui olemaan sekasaunaosasto. Jossa oltiin siis alasti. Siellä oli myös uima-allas, jossa sai käydä naku-uinnilla. Siis sanoinko jo että sekä miehet että naiset sekaisin ja alasti. Alkuun oli kiusallista mutta sitten tottui.
• Kun olin vaihdossa Wienissä keväällä 2013, minut kutsuttiin ainoana vaihto-oppilaana luokkakaverini syntymäpäiville. Kokemus oli mukava mutta kiusallinen, sillä saksantaitoni ei ollut sillä tasolla että olisin pysynyt itävallan aksentissa mukana ollenkaan. Koko illan pitelin oluttani, hymyilin ja nyökkäilin kun ei oikeasti ollut mitään hajua mistä ihmiset puhuivat .
• Söin yhden elämäni parhaista pizzoista yllättävässä paikassa: Indonesiassa. Harmi vaan että sain sen kun kaikki muut seurueen jäsenet olivat syöneet omansa.

Ja sitten on lukemattomia, mitkä ei syystä tai toisesta ole millään tavalla julkaisukelpoisia. Eipä mulla tässä postauksessa tainnut muuta pointtia olla, kuin että kannattaa joskus miettiä haluaako elää tai matkustaa hetkessä vai omassa instagram feedissään.

Luonnollisesti tässä postauksessa ei ole ainuttakaan kuvaa :)

Tunnustaako joku matkustavansa ns. linssin läpi? Onko joku, kenen mielestä matka ei ole matka, jos siitä ei jää muistikortille neljänumeroista määrää kuvia? Muita ajatuksia aiheesta?

Gili Trawangan: 5 tapaa viettää aikaa paratiisisaarella

Turkoosia vettä ja valkoista hiekkaa, niistä oli Gili T tehty! Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka minun mielestäni, eli jos joku liikkuu Balin suunnalla, kannattaa skipata Kutat sun muut ja suunnata tänne. Itse buukkasin matkan hostelliltani Kutalta ja ostin samantien meno-paluun, mikä kustansi 600 000 rupiaa ja hintaan sisältyi nouto hostellilta, kuljetus satamaan ja paluumatkalla kyyti hostellille asti. Hinta oli vissiin ihan kohtuullinen mitä vertailin muiden reissaajien kanssa. 

Olin valitettavasti lukenut Tripadvisorista kauhutarinoita saarelle liikennöivistä speed boat -firmoista: turisteja huijataan kaikilla mahdollisilla tavoilla, pyydetään lisähintaa milloin mistäkin, ollaan tuntikausia myöhässä, veneet on hengenvaarallisia ja milloin mitäkin. Yksi mun käyttämän firman veneistä oli jopa räjähtänyt matkalle vain muutamaa kuukautta aikaisemmin! O-ou... Jälleen kerran huoli oli turha sillä matka kului aasialaiseen tyyliin verkkaisesti, sähläten ja erinäisissä paikoissa odotellen, mutta koin saaneeni sen palvelun josta maksoinkin. Veneessä haisi bensa ja oli ahdasta, ikkunaa ei voinut pitää auki, koska sieltä olisi roiskunut vettä ja rannalle poistuttiin vähintään kyseenalaisesti veneen laitoja myöten kiipeilemällä. Omasta mielestäni kuitenkin osa matkailun viehätystä on siinä, että joutuu olemaan enemmän tai vähemmän jatkuvasti oman mukavuusalueen ulkopuolella. Aasiassa matkustaessa asetan odotukseni matkanteon mukavuudesta niin alas, että ne voidaan ainoastaan ylittää.

Mutta niin, kun on päästy perille miten tällä saarella saa ajan kulumaan?

Polkupyörän vuokraaminen
Gileillä ei ole ollenkaan motorisoituja ajoneuvoja, joten matkanteko taittuu kävellen, hevoskyydillä tai polkupyörällä. Polkupyöriä voi vuokrata muutaman euron hintaan melkein mistä vaan, omastani taisin maksaa 40 000 rupiaa. Saaren ympäri menee melko ok kuntoinen tie. Muutamassa kohtaa on pelkkää hiekkaa jolloin pyörää joutuu hieman raahaamaan, mutta todellakaan mitään ihmeellistä kuntoa ei vaadita: sitäkin enemmän vettä ja aurinkorasvaa. Kävin myöhemmin myös juoksemassa saaren ympäri ja siihen meni aikaa noin 50 minuuttia eli kovin suuri saari ei ole. Pyöräillessä voi ihailla postikorttimaisia maisemia, aina välillä pitää uimataukoa tai pysähtyä virkistävälle drinksulle johonkin lukuisista rantabaareista.

Snorklausreissu
Ymmärtääkseni Gilin T:n rannoilta löytyy paljon hyviä snorklausspotteja, joten aktiviteetti onnistuu myös itsenäisesti. Päätin kuitenkin lähteä ohjatulle snorklauskierrokselle, joita voi ostaa pääkadulta lähes joka kulmasta ja vähän epäilen että eroavat hirveästi toisistaan. Reissu maksoi 100 000 rupiaa eli noin kuutisen euroa, ja siihen sisältyi välineet ja juomavesi ja kesto oli muistaakseni nelisen tuntia? Omasta mielestäni retki oli todellakin vastinetta rahalle! Näin paljon upeita koralleja ja värikkäitä kaloja, mutta retken kohokohta oli iiiso kilpikonna! Tässä kohtaa erityisesti ohjattu retki oli parempi vaihtoehto kuin itsenäinen snorklailu, koska en todellakaan olisi huomannut hyvin pohjan väreihin soluttautunutta kilpikonnaa, ellei sitä olisi erikseen sormella mulle osoitettu. Retkellä käytiin myös lounaalla Gili Air-saarella, jolloin pääsin käväisemään myös siellä vaikka aikataulu ei pidempään pysähdykseen riittänytkään.

Ruokaa Night Marketilla
Pääkadulla sijaitsevilta yömarkkinoilta löytyy paikallista ruokaa kohtuullisen hintaan. Tunnelma on rento ja antaisin paikalle plussaa siitä ettei sielä ole wifiä, kuten suurimmassa osassa ravintoloita heh. Aika kului uuden reissukaverin kanssa syöden, kaljaa juoden ja vähän lisää syöden ja maailmaa parantaen eikä facebookia tarvinnut vilkaista kertaakaan. Isoissa pöydissä päätyy helposti myös keskusteluun satunnaisen vieruskaverin kanssa. Valinnanvaraa erilaisissa kojuissa riittää, ja omaan annokseen voi valita useampaa sorttia. Pikkunälkään löytyy erilaisia snackseja ja makeannälkään ihania leivonnaisia. Äh tuleepa nälkä kun on kuukauden syönyt purkkilinssejä kun oikeen muuhun ei tässä kalliissa maassa ole varaa.

Pearl Beach Lounge
Kun on muutaman viikon kulkenut resuisena backpackerina, nukkunut bambumajoissa ja syönyt muovituolimestoissa, alkaa kaipaamaan jotain pientä hemmottelua. Hieman yömarkkinosta eteenpäin sijaitsee Pearl Beach Resort. Kun ostaa 100 000 rupian (n. 6 euroa) arvosta ruokaa/juomaa kyseisestä paikasta, saa käyttää sekä resortin rantatuolialuetta että uima-allasaluetta. Kyllä se vaan tuntui aika erilaiselta makoilla pehmeällä tuolilla varjossa ja pulahtaa sen jälkeen viileään altaaseen, kuin maata rantapyyhkeen päällä suu täynnä hiekkaa as usual. Alueella toimii myös wifi, niin pääsee instagrammailemaan fiiliksiä liveajassa haha. Homma toimii siis niin että ensin maksetaan 100 000 respaan, josta saa pyyhkeen ja voucherin, jolla on tuo 100 000 arvoa. Sitten vaan päivän mittaan tilailemaan kaikkea ja lähtiessä maksetaan. Hinnat ei tosiaan ole mitkään edulliset paikalliseen tasoon verrattuna, mutta itse tilaamani smoothie ja lohileipä maistuivat aivan tai-vaal-lisilta (en tosin tiedä oliko sillä vaikutusta että ne olivat eka länkkäriruoka sitten Suomesta lähtöni).

Yöelämä
Gili T on tunnettu rajusta yöelämästään, mutta itse olen aikasemmin käynyt esim. Thaimaassa Phi Phi-saarilla, eikä tuo ollut mitään siihen verrattuna. Pääkadulla on paljon baareja, mutta kunnon bileet on käsittääkseni kolme kertaa viikossa aina vaihtuvassa paikassa. Sama sama -reggaebaarissa tuli viihdyttyä useampana iltana, mielenkiintoinen ilta oli kun lähdettiin ulos hostellimme omistajan kanssa haha. Gilillä on aika silmiinpistävää erilaisten sienien ja sellaisen aika avoin kauppaaminen joten varovaisuus sen suhteen kannattaa muistaa. Myös paikallista viinaa (arak, joka on yhtä terveellistä kuin salkkarisepon pontikka) miksataan drinksuihin, joten itse jätin ota 2 maksa 1 tarjoukset väliin ja tyydyin kylmään bintangiin (jos ruuasta kirjoittamisen jälkeen oli nälkä niin nyt kyllä maistuisi kylmä halpa kalja).


Harmi, että matkasuunnitelmani ei tosiaan jättänyt aikaa naapurisaarten Gili Menon, Gili Airin eikä edes Lombokin tutkimiseen. Ubudissa käydessäni en ymmärtänyt kommentteja, siitä kuinka parin päivän visiitistä tulee helposti viikkojen mittainen. Gileillä olisin kuitenkin  varmasti viihtynyt vaikka kuinka pitkään, jos ei olisi ollut valmiina lentoa Ausseihin. Onneksi pääsin kuitenkin edes käymään oikeassa paratiisissa!

Milloin puolimaratonilta maratonille?

Kokonaisen maratonin juokseminen taitaa kuulua aika monen bucket listille. Itselläni se oli myös kärkisijoilla heti kuumailmapalloajelun ja vaahtobileissä käymisen jälkeen (kumpaakaan noista en muuten ole saanut vielä ruksittua). Ensin se oli lähinnä kaukainen haave, sitten pohdin sitä vakavammin ja vakavammin ja ennen kuin huomasinkaan seisoin lähtöviivalla. Miten siihen pisteeseen päästiin?

Huom! Tästä postauksesta ei löydy treeniohjelmaa vaan omia ajatuksiani kokopitkää maratonia kohti etenemisestä.

Tässä postauksessa kerron, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Omalla kohdallani avain kehittymiseen on konkreettiset tavoitteet. Helsinki City Runin jälkeen kehitys pysähtyi ja kunto jopa laski. Alkusyksystä 2012 kyllästyin löllöilyyn ja ilmoittauduin Wienin puolimaratonille vaihtoni aikana keväällä 2013 tavoitteena juosta se alle kahteen tuntiin. Tämä konkreettinen päivä mielessä jaksoinkin treenata ihan kohtuullisesti ja saavutin tavoitteeni (1:59:31 eli huomattavasti alle 2h !!). Kun tavoite oli saavutettu mielenkiinto treenaamiseen oli melko vähäinen ja jopa nautin siitä ettei "tarvinnut" mennä lenkille. Tässä vaiheessa kun juoksuharrastusta oli jatkunut noin 2,5 vuotta huomasin onnekseni, että liikunnasta oli tullut rutiini ja paluu lenkkipolulle tapahtui hetken rellestämisen jälkeen kuin itsestään: enää ei juokseminen ollut pakko vaan tarve. Lenkkeily siis jatkui säännöllisen epäsäännöllisesti ja aloin lisäksi käydä kuntosalilla (krhm fitnessbuumin uhri).

Wienin puolikkaan jälkeen (tosta tekstistä jäi muuten rusketusrajat hahha)

Kuten aikaisemmin kerroin, en ensimmäiselle puolimaratonille treenatessa ollut koskaan kuullutkaan mistään sykealuista. Toiselle puolikkaalle treenatessa juoksin kyllä vaihtelevalla vauhdilla, mutta hitaat lenkit silti aivan liian nopeasti. En muista missä vaiheessa koin ahaa-elämyksen peruskuntoharjoitusten ja vauhtikuntoharjoitusten erosta, mutta tuo oli iso askel kohti maratonia. Ymmärsin, että puolikuollut ei tarvitse olla jokaisen lenkin jälkeinen tila. Yllätys yllätys, hitaammin juokseminen oli aika paljon miellyttävämpää kuin oksennus suussa tempominen. Juokseminen siis kiinnosti aikasempaa useammin. Mitä hitaammin juoksin sen pidemmälle jaksoin. Vähitellen peruskuntoni parantui ja sports trackerin naisäänen huutamat yhä korkeammat kilometrimäärät olivat koukuttavia. Taisi olla alkusyksyä 2013 kun juoksin ensimmäisen kerran puolimaratonin ihan iltalenkkinä. Tuon jälkeen ajatus kokonaisesta maratonista tuntui yhä mahdollisemmalta.

Puolimaraton oli kuitenkin edelleen sen verran uuvuttava kokemus, että en uskaltanut ilmottautua kokonaiselle. Puolimaratonin ajan parantaminenkaan ei juuri kiinnostanut, koska vauhtikestävyys tuntui kivan hölkkäilyn makuun pääsemisen jälkeen kidutukselta. Lenkkeilyharrastus jatkui siis vailla tavoitteita laiskahkona, kuitenkin 15-21 kilometrin lenkkejä tein edelleen silloin tällöin.

Joulukuussa 2014 olin kuukauden verran reppureissaamassa Thaimaassa (reissupostauksia thaimaa-tunnisteen alla). Kuukauden treenitauko oli pisin, mitä minulla oli ollut liki neljään vuoteen. Reissusta palatessa vuodenvaihteessa olo oli fyysisesti todella kehno ja tuli voimakas tarve tehdä asialle jotain. Sillä hetkellä mulla oli duunirintamalla todella helppoa, eli aikaa ja energiaa treenaamiseen oli kerrankin tarpeeksi. Päätin että PERKELE nyt tai ei koskaan: olinhan ennen reissua juossut puolikkaita ja peruskunto oli siis kunnossa. Otin tavoitteekseni maratonin Porissa toukokuun puolivälissä. Olin edelleenkin pelkuri enkä laittanut ilmoa sisään (virhe!). 

Aloin noudattaa tarkasti netistä löytämääni maratonohjelmaa (virhe!). Ohjelmassa oli joka sunnuntaille pidempi lenkki, joka oli ilmoitettu minuutteina eikä kilometreinä. Tämä oli erinomainen asia harjoittelun kannalta, koska edelleen tarpeeksi hitaasti juokseminen oli minulle ongelma. Kun tiesin että minun pitäisi juosta esimerkiksi kaksi tuntia ilman ekstrapojoja saavutetusta kilometrimäärästä, luonnollisti yritin päästä niin vähällä kun mahdollista.

Olen sellainen ihminen, että jos oikeasti päätän saavuttaa jotain en luovuta kovin helpolla. Näin meni maratonohjelman kanssa. Kuitenkaan ihmiskroppa ei ole kone, joka toimii kuten käsketään. Minulla ei ollut mitään ongelmaa pukea juoksuhousuja jalkaan ja lähteä ulos/matolle jos ohjelmassa niin luki, ei vaikka satoi vettä, oli 20 astetta pakkasta... En lusmuillut minuuttiakaan ilmoitetuista lenkeistä. Tietenkään en aina tehnyt sitä kovinkaan innoissani, mutta ohjelmassa olevien treenien skippaaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Ongelmia kuitenkin tuli siitä, että netistä randomisti otettu ohjelma ei sopinut minulle. Kilometrejä oli liikaa enkä palautunut. Aloin olla todella, todella väsynyt (Täällä lisää) Tein kuitenkin edelleen kaiken vaaditun mutta voin huonosti. Parin kuukauden jälkeen jouduin keskeyttämään ohjelman, koska en kerta kaikkiaan pystynyt juoksemaan niin paljon. Joko-tai ihmisenä luonnollisesti kun en pystynyt tekemään kaikkia lenkkejä, päätin etten tee yhtään. Kun en ollut vielä ilmoittautunut, luovuin maratohaaveesta. En ottanut luovuttamista mitenkään raskaasti, vaan ajattelin sen vain olevan raaka totuus, ettei minun kroppaa ole tarkoitettu ikinä juoksemaan maratonia. Keskityin sitten jonkun aikaa muihin juttuihin (lue: paardit oli parhaat.....). 

Yhtenä loppuhuhtikuun sunnuntaina päätin lähteä pitkästä aikaa koittamaan pidempää lenkkiä (olin siis luonnollisesti jatkanut juoksuharrastusta vaikka maratonohjelmasta luovuinkin. Tuosta lenkistä tuli 30 kilometrin mittainen. Se oli kevään toinen PERKELE-hetki ja ilmoittauduin kesäkuun lopussa juostavalle Paavo Nurmi maratonille. Että hitto jos mä juoksen ihan omin avuin 30 kilsaa niin kyllä tapahtumassa ne 12 siihen päälle menee! Tuossa vaiheessa kevättä osallistumismaksu oli omalle kukkarolle aika suolainen, joten enää ei ollut perääntymistä. Ilmoittautumisesta h-hetkeen oli pari kuukautta, joten hirveästi ei ollut enää tehtävissä, mutta keskityin esimerkiksi syömään terveellisesti ja nukkumaan kunnon yöunia (lue: paardit ei ollut parhaat).

Kuten raportistani voi lukea, maraton oli aika kamala kokemus, mistä voidaan päätellä ettei treenaaminen todellakaan ollut ollut riittävää. Kuitenkin pääsin maaliin, mikä oli tavoitteeni.

Otsikon kysymykseen: mahdotonta sanoa. Itse olisin voinut treenata kauemmin ja paremmin, todennäköisesti olisin kuitenkin päässyt maaliin jo jopa vuotta aikaisemmin. Tiivistettynä kaksi tärkeää juttua johti maratonin juoksemiseen: tarpeeksi pk-lenkkejä ja ilmoittautuminen. Sinänsä en voi suositella maratonille lähtemistä huonosti treenanneena, mutta sanonpahan vaan että maratonin juokseminen ei todellakaan vaadi mitään yli-ihmisen kuntoa kuten usein ajatellaan. Mun etuna on että mulla on kait suht matala kipukynnys ja kuten aiemmin mainitsin en luovuta kovinkaan helpolla. Kliseisesti aivot on tärkeämpi kuin yksikään lihas. 

Miten sinä valmistauduit ensimmäiselle maratonille? Vai haaveiletko mahdollisesti sellaisen juoksemisesta? Muita ajatuksia liittyen siihen milloin on valmis ensimmäiselle maratonille?