Vääränlainen juoksijaksi?

Kukapa ei joskus vatvoisi, mitä muut minusta ajattelevat. Itse myönnän sortuvani tuohon aika turhankin usein. Nolo, hävetä ja kehdata ovat toistuvasti osana lauseitani. Tiedostan, että ajatukseni ovat vähän hölmöjä. Niin kuin esimerkiksi silloin kun mietin kehtaanko kirjoittaa juoksuharrastuksestani johonkin noloon blogiin. Kehtaanko ylipäätään sanoa, että harrastan juoksemista? Miksi?

Tässä joitakin juoksijaan usein liitettäviä mielikuvia:

⟡ Solakoita ja rasvattomia ulkomuodoltaan

⟡ 10 kilometrin enkka ainakin 50 minuuttia

⟡ Juoksijat eivät "käy lenkillä", vaan noudattavat monipuolista mutta rankkaa ohjelmaa, jossa on juuri sopivasti peruskestävyys- ja vauhtikestävyysharjoituksia
⟡ Juoksemassa käydään vähintään 4 kertaa viikossa

⟡ Ei koskaan sorruta paheisiin kuten juomaan kaljaa, itse asiassa oikea juoksija ei edes sellaisia kaipaa

⟡ Noustaan pirteänä aamulenkille kello kuusi ja se on ihanaa

⟡ Omistetaan kaikenlaisia laitteita, joilla analysoida juoksua

Nyt seuraa paljastus: en täytä noista kohdista ainuttakaan. Erityisesti tuo ensimmäinen nolottaa, kun uusille ihmisille kertoo harrastavansa juoksua. En ole solakka enkä rasvaton. Hyvä esimerkki kun häpesin on tilanne, jossa kerroin maratontreenamisestani ja juttukaveri kommentoi että vau, olit varmaan silloin tosi laiha... Eh... Päädynkin usein selittelemään että joo välillä käyn lenkillä mutta oon oikeesti tosi huonossa kunnossa ja vähän sillee läpällä hölkkäilen ja joo juoksin kokonaisen maratonin mut olin tosi hidas ja siihen nyt pystyy kuka tahansa...

Juoksija?

Luen jonkun verran juoksublogeja, -lehtiä ja -foorumeita. Saan niistä hyviä vinkkejä ja motivaatiota, mutta joskus artikkelit ja keskustelut menevät yli hilseen. Tämä saa minut myös tuntemaan itseni ulkopuoliseksi mitä tulee juoksen harrastajiin. Ymmärrän vielä perus- ja vauhtikestävyyden eron ja hiilaritankkauksen tärkeyden, mutta kun mennään yhtään syvemmälle juoksun fysiologiaan, luovutan. Systolinen verenpaine, submaksimaalinen vauhti, lihasglykogeeni - what? Harrastaakseni juoksua pitäisikö mun ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa? Eikö se riitä, että laitan kengät jalkaan ja nostan persauksen sohvalta?

Juoksija?

Kyllä, pidän juoksemisesta. Pidän myös irtokarkeista, rommikolasta ja aamuun asti tanssimisesta. Olen noin yleisesti kaikenlaista lokerointia vastaan. Stereotypiat ovat aivojen tapa tehdä ympäröivästä monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisempi, mutta voivat olla myös haitaksi. Määreet kuten kasvissyöjä, kitaristi ja niin, juoksija kertovat ihmisestä vain hyvin pienen puolen mutta varmasti nuo sanat luettuasi mieleesi tuli jonkinlainen kuva.

En näytä juoksijalta, enkä ole siinä edes erityisen hyvä, enkä ymmärrä paljoakaan hifistelystä lajin suhteen, mutta se tuo paljon iloa elämääni. Tämä riittäköön tekemään minusta oikeanlaisen juoksijan.

Onko muita "epäkelpoja" urheilijoita?

Reissussa treenaaminen

Urheilu on kuulunut arkeeni jo useamman vuoden ajan. Treenailuja leimaa säännöllinen epäsäännöllisyys: joskus kiinnostaa enemmän ja useammin joskus vähemmän. Jotain tulee normaalisti tehtyä vähintään viikoittain vähemmän-kausienkin aikana. Mitäs sitten kun ollaan ns. lomalla? Varsinkin kun tuo "loma" kestää jopa vuoden?

Shortseissa juokseminen joulukuussa, kyllä!

Liikunta on jo pitkään ollut mulle enemmän tarve kuin pakko. Olenkin pyrkinyt harrastamaan muutakin urheilua kuin kylmän tuopin nostelua ja rantavedessä lillumista aina olosuhteiden niin salliessa kotimaan ulkopuolellakin. Nyt varsinkin kun olen asettunut tänne Perthiin, liikunta on ihan samalla tavalla osa mun arkea kuin Suomessakin. Monet saattavat ajatella että hei haloo, eikös tuo ole sellainen kerran elämässä kokemus - varmaan siellä on muutakin tekemistä. Kotona ehtii taas sitten kuluttaa lenkkipolkuja ja jumppasalin lattioita. Henkilökohtaisesti mulle ei kuitenkaan ole edes vaihtoehto laittaa treenejä  tauolle kotiinpaluuseen saakka (wait what, eihän mulla oikeestaan mitään kotia edes ole). Tässä muutama syy miksi.

Yleinen jaksaminen ja mieliala
Hei, yksi endorfiiniaddikti tunnustautuu. Olen parikin kertaa luullut että kärsin koti-ikävästä ja että tää on ihan paska maa ja saa mut huonolle tuulelle. Sitten olen lähtenyt lenkille ja huomannut että alakuloiset fiilarit olivatkin vain vieroitusoireita. Juokseminen (ja toisinaan sali) on minulle ehdottomasti ennen kaikkea henkiseltä kannalta tärkeä harrastus. Täällä on uusia duuneja, uusia ihmisiä ja jatkuvasti vieras kieli joihin sopeutua noin aluksi. Tiivistettynä hengailen jatkuvasti mukavuusalueeni ulkopuolella. Juostessa (tai muuten treenatessa mutta erityisesti juostessa) saa aivot käännettyä täysin off-asentoon. Ihan sama olenko Suomessa, Indonesiassa vai Australiassa, mutta lenkkarit jalassa olen kuin kotonani. Samoin fyysinen olotila on paljon skarpimpi silloin, kun joskus uhraa baari-illan tai telkkarin edessä löhöämisen.

Matkan jälkeen ei tarvitse aloittaa alusta
Shokeeraava pajastus: en aio matkustaa loppuelämääni, enkä edes vuotta kauempaa jos sitäkään. En ymmärrä, miksi toisessa maassa asuminen olisi joku peruste heittää romukoppaan vuosien varrella rakennettu peruskunto. Tämä ajattelutapa minulla oli myös vaihtolukukauteni aikana Wienissä, enkä jälkeenpäin kadu tippaakaan juoksupolulla tai salilla vietettyjä hetkiä. Kotiinpaluussa vieraassa maassa on lähes yhtä paljon sulateltavaa, kuin ulkomaille muuttamisessa. Se oli helpompi, kun sai edes urheiluharrastuksen osalta jatkaa siitä mihin jäi.

Paikalliseen elämään sopeutuminen
Salilla käyminen ja juokseminen ovat aina hyviä small talk-aiheita samanmielisten kanssa (tosin kanssareppureissaajista vähemmistö on). Juoksuharrastuksesta on myös ollut jonkin verran hyötyä respatyössäni, kun olen tutustunut lähialueisiin ihan toisella tapaa, kuin ehkä muuten olisin. Vaikka olisi vain parin päivän lomalla, juokseminen (tai miksei esimerkiksi pyöräily tai rullalautailu) on mielestäni erinomainen tapa tutustua uuteen kohteeseen. Nytkin olen lenkillä bongannut esimerkiksi söpön kahvilan, johon olen palannut sitten myöhemmin.

Rantakunto
...2024. Nojoo, tämä on lähinnä teoreettinen sillä tykkään myös syödä paljon mutta saapahan syödä enemmän :D Ulkonäkö noin yleisesti ottaen on yksi viimeisiä syitä itselleni treenata: en jaksaisi motivoitua siitä että joskus mulla olisi ehkä yksi mahamakkara vähemmän... En kuitenkaan halua myöskään lihota kymmentä kiloa aussivuoden aikana, kuten on peloteltu. Omalla kohdallani syön myös terveellisemmin silloin kun liikun.

Tosiaan minulla ei tällä hetkellä ole urheilun suhteen muita tavoitteita, kuin pitää kohtuullinen peruskunto. Mikä on siis huonoin tavoite ikinä, koska se on epämääräinen eikä millään tasolla kunnianhimoinen. Tiedän kuitenkin hyvän olon (sekä sisäisen että ulkoisen) olevan minulle tarpeeksi kova motivaattori estämään lössähtämisen. Tällä tavoitteella tuskin pysyn maratonkunnossa, enkä välttämättä edes puolimaratonkunnossa, joten kunnon laskeminen on väistämätöntä. Nollaa parempi on kuitenkin ihan hyvä vaihtoehto, aina ei tarvitse ajatella mustavalkoisesti kaikki tai ei mitään.

Tämä kaikki koski nyt vähän pidempää matkaa, mutta olen kyllä pakannut lenkkarit mukaan esimerkiksi viikonlopun kyläilyreissulle (tästä muuten blogin nimi: passi, hammasharja ja lenkkarit kun on laukussa kaiken muun voi unohtaa). Tärkeintä reissaamisen ja treenaamisen yhdistämisessä on omasta mielestäni tasapaino. Ei ole tarkoituksenmukaista antaa liikunnan tai sen puuttesta johtuvan huonon omatunnon rajoittaa elämää tien päällä. Erityisesti lyhyemmällä matkalla kannattaa ottaa huomioon, että esimerkiksi kävely, surffaus ja uiminen ovat myös urheilua. Jos arkena käy esimerkiksi paljon salilla, on viikko tai pari tällaista erilaista aktiivisuutta varmasti vaan piristävää. Oman kropan kuuntelu on vieraissa olosuhteissa erityisen tärkeää ja jos esimerkiksi kuumuus sellaisenaan tuntuu väsyttävältä, ei varmasti ole fiksua lähteä vetämään kunnon intervallitreeniä.

Tässäkin suhteessa me ihmiset olemme erilaisia ja kirjoitan vain miten minä asian koen. Meillä kaikilla on samat 24 tuntia ja joku ehkä haluaa käyttää reissussa minun urheiluun käyttämän ajan johonkin muuhun ja se on ihan yhtä hyvä. Kuha tekee sitä mistä tykkää (vapaavalintainen kuva kuhasta tekemässä jotain kivaa tähän).

Onko muita, jotka pakkaavat laukkuun passin, hammasharjan ja lenkkarit? Tai joku, kuka mieluummin makoilee viikon uima-altaalla ja sen jälkeen treenaa tuplateholla? Kaikki muut kommentit aiheesta tervetulleita!

Milloin puolimaratonilta maratonille?

Kokonaisen maratonin juokseminen taitaa kuulua aika monen bucket listille. Itselläni se oli myös kärkisijoilla heti kuumailmapalloajelun ja vaahtobileissä käymisen jälkeen (kumpaakaan noista en muuten ole saanut vielä ruksittua). Ensin se oli lähinnä kaukainen haave, sitten pohdin sitä vakavammin ja vakavammin ja ennen kuin huomasinkaan seisoin lähtöviivalla. Miten siihen pisteeseen päästiin?

Huom! Tästä postauksesta ei löydy treeniohjelmaa vaan omia ajatuksiani kokopitkää maratonia kohti etenemisestä.

Tässä postauksessa kerron, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Omalla kohdallani avain kehittymiseen on konkreettiset tavoitteet. Helsinki City Runin jälkeen kehitys pysähtyi ja kunto jopa laski. Alkusyksystä 2012 kyllästyin löllöilyyn ja ilmoittauduin Wienin puolimaratonille vaihtoni aikana keväällä 2013 tavoitteena juosta se alle kahteen tuntiin. Tämä konkreettinen päivä mielessä jaksoinkin treenata ihan kohtuullisesti ja saavutin tavoitteeni (1:59:31 eli huomattavasti alle 2h !!). Kun tavoite oli saavutettu mielenkiinto treenaamiseen oli melko vähäinen ja jopa nautin siitä ettei "tarvinnut" mennä lenkille. Tässä vaiheessa kun juoksuharrastusta oli jatkunut noin 2,5 vuotta huomasin onnekseni, että liikunnasta oli tullut rutiini ja paluu lenkkipolulle tapahtui hetken rellestämisen jälkeen kuin itsestään: enää ei juokseminen ollut pakko vaan tarve. Lenkkeily siis jatkui säännöllisen epäsäännöllisesti ja aloin lisäksi käydä kuntosalilla (krhm fitnessbuumin uhri).

Wienin puolikkaan jälkeen (tosta tekstistä jäi muuten rusketusrajat hahha)

Kuten aikaisemmin kerroin, en ensimmäiselle puolimaratonille treenatessa ollut koskaan kuullutkaan mistään sykealuista. Toiselle puolikkaalle treenatessa juoksin kyllä vaihtelevalla vauhdilla, mutta hitaat lenkit silti aivan liian nopeasti. En muista missä vaiheessa koin ahaa-elämyksen peruskuntoharjoitusten ja vauhtikuntoharjoitusten erosta, mutta tuo oli iso askel kohti maratonia. Ymmärsin, että puolikuollut ei tarvitse olla jokaisen lenkin jälkeinen tila. Yllätys yllätys, hitaammin juokseminen oli aika paljon miellyttävämpää kuin oksennus suussa tempominen. Juokseminen siis kiinnosti aikasempaa useammin. Mitä hitaammin juoksin sen pidemmälle jaksoin. Vähitellen peruskuntoni parantui ja sports trackerin naisäänen huutamat yhä korkeammat kilometrimäärät olivat koukuttavia. Taisi olla alkusyksyä 2013 kun juoksin ensimmäisen kerran puolimaratonin ihan iltalenkkinä. Tuon jälkeen ajatus kokonaisesta maratonista tuntui yhä mahdollisemmalta.

Puolimaraton oli kuitenkin edelleen sen verran uuvuttava kokemus, että en uskaltanut ilmottautua kokonaiselle. Puolimaratonin ajan parantaminenkaan ei juuri kiinnostanut, koska vauhtikestävyys tuntui kivan hölkkäilyn makuun pääsemisen jälkeen kidutukselta. Lenkkeilyharrastus jatkui siis vailla tavoitteita laiskahkona, kuitenkin 15-21 kilometrin lenkkejä tein edelleen silloin tällöin.

Joulukuussa 2014 olin kuukauden verran reppureissaamassa Thaimaassa (reissupostauksia thaimaa-tunnisteen alla). Kuukauden treenitauko oli pisin, mitä minulla oli ollut liki neljään vuoteen. Reissusta palatessa vuodenvaihteessa olo oli fyysisesti todella kehno ja tuli voimakas tarve tehdä asialle jotain. Sillä hetkellä mulla oli duunirintamalla todella helppoa, eli aikaa ja energiaa treenaamiseen oli kerrankin tarpeeksi. Päätin että PERKELE nyt tai ei koskaan: olinhan ennen reissua juossut puolikkaita ja peruskunto oli siis kunnossa. Otin tavoitteekseni maratonin Porissa toukokuun puolivälissä. Olin edelleenkin pelkuri enkä laittanut ilmoa sisään (virhe!). 

Aloin noudattaa tarkasti netistä löytämääni maratonohjelmaa (virhe!). Ohjelmassa oli joka sunnuntaille pidempi lenkki, joka oli ilmoitettu minuutteina eikä kilometreinä. Tämä oli erinomainen asia harjoittelun kannalta, koska edelleen tarpeeksi hitaasti juokseminen oli minulle ongelma. Kun tiesin että minun pitäisi juosta esimerkiksi kaksi tuntia ilman ekstrapojoja saavutetusta kilometrimäärästä, luonnollisti yritin päästä niin vähällä kun mahdollista.

Olen sellainen ihminen, että jos oikeasti päätän saavuttaa jotain en luovuta kovin helpolla. Näin meni maratonohjelman kanssa. Kuitenkaan ihmiskroppa ei ole kone, joka toimii kuten käsketään. Minulla ei ollut mitään ongelmaa pukea juoksuhousuja jalkaan ja lähteä ulos/matolle jos ohjelmassa niin luki, ei vaikka satoi vettä, oli 20 astetta pakkasta... En lusmuillut minuuttiakaan ilmoitetuista lenkeistä. Tietenkään en aina tehnyt sitä kovinkaan innoissani, mutta ohjelmassa olevien treenien skippaaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Ongelmia kuitenkin tuli siitä, että netistä randomisti otettu ohjelma ei sopinut minulle. Kilometrejä oli liikaa enkä palautunut. Aloin olla todella, todella väsynyt (Täällä lisää) Tein kuitenkin edelleen kaiken vaaditun mutta voin huonosti. Parin kuukauden jälkeen jouduin keskeyttämään ohjelman, koska en kerta kaikkiaan pystynyt juoksemaan niin paljon. Joko-tai ihmisenä luonnollisesti kun en pystynyt tekemään kaikkia lenkkejä, päätin etten tee yhtään. Kun en ollut vielä ilmoittautunut, luovuin maratohaaveesta. En ottanut luovuttamista mitenkään raskaasti, vaan ajattelin sen vain olevan raaka totuus, ettei minun kroppaa ole tarkoitettu ikinä juoksemaan maratonia. Keskityin sitten jonkun aikaa muihin juttuihin (lue: paardit oli parhaat.....). 

Yhtenä loppuhuhtikuun sunnuntaina päätin lähteä pitkästä aikaa koittamaan pidempää lenkkiä (olin siis luonnollisesti jatkanut juoksuharrastusta vaikka maratonohjelmasta luovuinkin. Tuosta lenkistä tuli 30 kilometrin mittainen. Se oli kevään toinen PERKELE-hetki ja ilmoittauduin kesäkuun lopussa juostavalle Paavo Nurmi maratonille. Että hitto jos mä juoksen ihan omin avuin 30 kilsaa niin kyllä tapahtumassa ne 12 siihen päälle menee! Tuossa vaiheessa kevättä osallistumismaksu oli omalle kukkarolle aika suolainen, joten enää ei ollut perääntymistä. Ilmoittautumisesta h-hetkeen oli pari kuukautta, joten hirveästi ei ollut enää tehtävissä, mutta keskityin esimerkiksi syömään terveellisesti ja nukkumaan kunnon yöunia (lue: paardit ei ollut parhaat).

Kuten raportistani voi lukea, maraton oli aika kamala kokemus, mistä voidaan päätellä ettei treenaaminen todellakaan ollut ollut riittävää. Kuitenkin pääsin maaliin, mikä oli tavoitteeni.

Otsikon kysymykseen: mahdotonta sanoa. Itse olisin voinut treenata kauemmin ja paremmin, todennäköisesti olisin kuitenkin päässyt maaliin jo jopa vuotta aikaisemmin. Tiivistettynä kaksi tärkeää juttua johti maratonin juoksemiseen: tarpeeksi pk-lenkkejä ja ilmoittautuminen. Sinänsä en voi suositella maratonille lähtemistä huonosti treenanneena, mutta sanonpahan vaan että maratonin juokseminen ei todellakaan vaadi mitään yli-ihmisen kuntoa kuten usein ajatellaan. Mun etuna on että mulla on kait suht matala kipukynnys ja kuten aiemmin mainitsin en luovuta kovinkaan helpolla. Kliseisesti aivot on tärkeämpi kuin yksikään lihas. 

Miten sinä valmistauduit ensimmäiselle maratonille? Vai haaveiletko mahdollisesti sellaisen juoksemisesta? Muita ajatuksia liittyen siihen milloin on valmis ensimmäiselle maratonille?

Miltä tuntuu juosta ensimmäinen maraton: Paavo Nurmi Maraton 2015

Pähkinänkuoressa: huikeelta ja kivuliaalta.

Tässä postauksessa kerroin, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Nyt kerron, miten suoriuduin ensimmäisestä kokonaisesta maratonistani.

Avaan myöhemmin omassa postauksessaan enemmän sitä, mitä tapahtui puolimaratonin ja kokomaratonin startin välissä. Kerrottakoon kuitenkin sen verran että motivaatio priorisoida juoksua laski mitä pidemmälle kesä eteni: aina oli jotain sillä hetkellä kiinnostavampaa. Lisäksi työkuvioista johtuen olin melkein unohtanut koko maratonin (!?) eikä tankkaus ja valmistaumisvaihekaan ollut niin onnistunut kuin olisi voinut olla. Maratonin ollessa lauantaina tankkaus olisi pitänyt aloittaa tiistaina, mutta jostain syystä olin kuvitellut että voin aloittaa pastan mättämisen vasta torstaina ja nestetankkauskin hoitui vielä keskiviikkoiltana oluella… Oh my… Muun muassa näiden seikkojen takia olo ei ollut ennen kisaa kovinkaan itsevarma. 

Startissa. Vielä hymyilyttää.

Startti

Suurin huolenaiheeni oli ollut mahdollinen helle, sillä en siedä kuumuutta lainkaan. Kun kisapäivän aamuna mittari näytti 17 astetta ja ilmassa oli tihkusadetta, alkoi mieli kohota. En ollut niinikään työkuvioiden takia juossut kuin yhden 10 min pätkän juoksumatolla viimeiseen kahteen viikkoon, mikä ehkä kunnon kannalta ei ollut hyvä, mutta henkisesti ehdottoman jees. Pitkän tauon jälkeen oli jo suorastaan himo päästä juoksemaan, kun kuluneen kevään aikana useasti toistuvat lenkit alkoivat lähinnä kyllästyttää. Lähtöviivalla oli hyvä ja innostunut fiilis ja jopa pieni sadekuuro siivitti lähtöä. En ihan tajunnut mihin olin ryhtymässä, joten olin vielä aika coolina. 

Vähän ennen lähtöä: joko mennään?

1-10 km

Tässä sitä nyt mennään! Jostain syystä en ollut osannut odottaa niin paljon kannustajia reitin varrelle Turussa, joten olin positiivisesti yllättynyt. Tarkoitukseni oli lähteä viiden tunnin jäniksen perään alussa siitä syystä, että tiesin yksi suurimpia haasteita olevan vauhdinjako.Toisin sanoen maltti ottaa alku tarpeeksi hitaasti. Jänistä ei näkynyt, mutta huolehdin omalla kellollani eteneväni noin 7 minuutin kilometrejä: vauhtikestävyysalueelle ei ollut treenin ja valmistautumisen puutteesta johtuen asiaa. Ykköstavoite oli päästä maaliin ja alle viiden tunnin aika olisi plussaa.

Ensimmäisten kilometrien aikana lähtöviivan innostunut olo oli kaikonnut ja jotenkin tympi. Fyysisesti tunsin olevani erittäin hyvissä voimissa mutta henkisellä puolella jokin tökki. Mietin sitä, että minulla on huhtikuun alun ja elokuun puolivälin välissä kokonaiset kaksi vapaata viikonloppua ja niistä toinen kuluu tällaiseen pelleilyyn. Mietin huonoa valmistautumista ja kiroan, ettei viikonlopusta edes jää saletisti käteen muuta kuin häpeä siitä että olen joutunut keskeyttämään. Mietin mitä kaikkea muuta voisin olla tekemässä. Hidas vauhti pännii myös, nään vaan jatkuvana liutana selkiä jotka menevät eteenpäin. Keskityn musiikkiiin ja omiin ajatuksiini, tuskin huomioin maisemia ollenkaan.

Jossain vaiheessa ennen kymppiä lähdössä hukkaamani 5 tunnin jäniksen selkä tulee vastaan, mutta päätän kiriä ohi koska tiedän runsaan nestetankkauksen ansiosta joutuvani käymään jossain vaiheessa vessassa ja ajattelen liittyväni peesiin tämän reissun jälkeen. En kuitenkaan malta tähän ja jänönen joukkoineen jää myös vessakäynnin jälkeen niin kauas ettei heitä sen koommin näy kun takanapäin, puolivälin jälkeen ei ollenkaan.

Koska tankkausvaihe jäi hyvin vajavaiseksi, olen varustautunut runsailla määrillä geelejä ja glukoosipastilleja - ihankun ne korvaisi tämän puutteen rriigghhtt... Luonnollisesti en ole tehnyt mitään suunnitelmaa niiden napsimiseen eikä oikeastaan ole edes mitään hajua miten usein niitä pitäisi ottaa. Treenatessa pitkiksillä olen ottanut vain yhden geelin per 10 kilometriä, joka on tuntunut aika vähältä. Napsin siis suurin piirtein joka toinen kilometri pastillia ja 8 kilometrin kohdalla otan geelin. Kävelen joka juomapisteellä ja hörpin reilusti sekä urheilujuomaa että vettä.

Puoliväli: ei tunnu missää!

11-21,1 km

Endorfiinit alkoivat ottaa yliotteen tympeästä fiiliksestä. Valmistautumisessa olin onneksi keskittynyt olennaisimpaan eli huippusoittolistan tekemiseen ja luureista tulee aina vaan parempaa musiikkia ja kilometrit lentävät ohi. Alan lipsua 7 minuutin säännöstä ja vauhti kovenee jonkin verran. Joskus 15 kilometrin kohdalla uskallan ajatella ensimmäistä kertaa maaliin pääsyä, sillä askel rullaa naurettavan kevyesti edelleen, kun kaikilla harjoituspitkiksillä tässä vaiheessa on alkanut jo väsy painaa. 

Etukäteen olin huolissani, miten pärjään niin pitkän ajan omien ajatusteni parissa, koska silkka tylsistyminen omaan seuraani on ollut 2-3 tunnin harjoituspitkiksillä ongelma. Huomaan, että huoli on turha, sillä ajatukset pyörivät lähes koko ajan juoksussa: nyt pastilli, keskikroppa tiukkana, nyt geeli, seuraavalla juomapisteellä pelkkää vettä kun otin nyt geelin, sattuukohan mua jalkoihin, olikohan kohta jo suolakurkkuja, pitäisi varmaan muistaa pyöritellä käsiä kun tuokin juoksija niin tekee, kohta 17 kilometriä, paljon kellon pitäisi olla silloin, 17 kertaa 7, montakos minuuttia tunnissa olikaan, moneltakohan mä starttasin…

Maratonin parhaimmat kilometrit ovat noin 18-21,1. En voi uskoa että matka on ollut tähän asti niin helppoa. Olin henkisesti valmistautunut hiertymiin, penikkakipuihin, polvikipuihin, auringonpolttamiin, kuulokkeiden hajoamiseen (mulle musiikki on niin tärkeää että tämä olisi näistä pahin skenaario) sekä yleiseen huonovointisuuteen, mutta puolimatkassa olo on aivan loistava. Hymyilen leveästi katsojille puolikkaan maalissa, jammailen ja laulan musiikin tahdissa sekä heitän parille lapselle yläfemmat. Puolimaratonin maalissa on myös tapaaminen huoltajaksi lähteneen isäni kanssa, joka antaa lisää geelejä ja pastilleja sekä varasoittimen, jos ensimmäisestä loppuu akku kesken. Oman kelloni mukaan aikaa on kulunut noin 2:20 ekaan puolikkaaseen ja pohdin olenkohan sittenkin aliarvioinut itseni ja himmaillut aivan turhaan ja haaveissa käy jopa kiriminen toisella puoliskolla 4:30 aikaan, energiaa kun tuntuu riittävän.

21,1-30 km

Muutos henkisessä olotilassa välittömästi puolikkaan maalin ohittamisen jälkeen on valtava. Olen saanut matkan varrelta hirveästi energiaa sekä muista juoksijoista että kannustajista, mutta kokonaiselle maratonille jatkaa vain pieni osa juoksijoista ja nekin ovat hajaantuneet, kannustajista puhumattakaan. Juoksen aution kadun reunustaa ja pohdin näinköhän olen edes oikella reitillä. Huh, jossain takana näkyy joku toinenkin numerolapullinen. Fiilikset alkavat taas mennä suuntaan tympeä, kun ns. suuren urheilujuhlan tuntu on poissa. Koska ensimmäinen puolikas sujui luultavasti kiitos hitaamman vauhdin niin jouhevasti, ajatus toisesta samanlaisesta kierroksesta ei sinänsä tunnu yhtään mahdottomalta, mutta juoksu alkaa jo kyllästyttää. Kirsikkana kakkuun pilvet katoavat ja aurinko astuu esiin hiillostamaan. Voisko tää jo olla ohi?

Hetkellisesti mielialaa piristää noin 24 kilometrin kohdalla toiselta kierrokselta jo vastaantulevan miehen spontaani yläfemma (kiitos!), mutta sen jälkeen tullaankin kohinalla alas. Väsymys alkaa painaa tosissaan ja huono olo hiipii myös. En sen kummemmin asiasta tiedä, mutta uskoisin että suunnittelemattomalla geelien ja pastillien napsimisella voisi olla osuutta asiaan: liika on kuitenkin aina liikaa. En tämän jälkeen saakaan alas muuta kiinteää kuin pari banaaninpalaa. Positiivista on että joudun käymään jo toisen kerran vessassa joskus 25 kilometrin kohdalla, joten edes nesteitä on nautittu tarpeeksi. Kiittelen myös ensimmäisen puolikkaan sateista ja pilvistä säätä, sillä kuumuus tosissaan tekee olon tukalaksi ja mietin mitkä olisivat tunnelmat jos paahdetta olisi ollut alusta saakka.

Jos hieman ennen puolikasta oli maratonin high point, ehdoton low point oli kilometrit 28-31, vaikka varsinaista seinää ei onneksi tullutkaan vastaan. Vastoin ennakko-odotuksia ongelmaksi ei koitunut jalkojen väsyminen kuten pitkiksillä, vaan yleinen pahoinvointi. Pelkäsin ihan tosissani että pyörryn tai oksennan tai molempia samaan aikaan, mutta sinänsä luovuttaminen ei käynyt mielessä kuin ajatuksenpuolikkaana. Luulin kuitenkin olevani jo 30 kilometrin kohdalla, ja tämä on siis henkisesti tärkeä juttu koska en ole aikaisemmin juossut sitä pidemmälle. Saavuin juomapisteelle, aloin kävellä ja kulautin urheilujuomaa. Yökkäysrefleksi. Hirveä pettymyksen aalto pyyhkäisee jo yli. Tää tais sitten olla tässä, jos edes nestettä ei saa alas. Kuvittelin mielessäni miten joudun kertomaan kaikille että yritys oli kova mutta en päässyt maaliin. Itkettää. Luuseri! Join kaksi mukia vettä ja yritin rauhoittua. Jo 30 kilsaa. Loppu menee vaikka kontaten.  Sitten nään  kyltin: 29 km. Ei voi olla totta. Näin jälkikäteen ajateltuna eihän tuo ero ole mitään, mutta silloin tuntui maailmanlopulta.

Nään tässä vaiheessa jo muitakin kokonaisen matkan juoksijoita: osa kävelee ja ilmeistä näkee, ettei kellään ole helppoa. Sisuunnun. Minun ei ainakaan ole ollut pakko kävellä missään vaiheessa, olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti juomapisteillä. Olen rakentanut soittolistani siten, että kaikkien motivoivimmat biitit alkavat noin 30 kilsan kohdalta, koska arvelin etukäteen olevani silloin vaikeuksissa.  Ja huh sitä musiikin voimaa! En voi sanoa että 28 kilometrin jälkeen olo olisi ollut missään  vaiheessa hyvä, mutta low pointista pääsin ohi.

Reitin kulkiessa jälleen Ruissalossa olin yllättänyt pienien mäkien määrästä. Ensimmäisellä puolikkaalla vastaavalla osuudella olin ilmeisesti ollut niin sisällä juoksukuplassa, että olin totaalisesti ignoorannut jatkuvan nousemisen ja laskemisen. Kui nää mäet ilmesty tänne tyhjästä, tääkin vielä. Vaikka oloni ei ollut mitenkään hyvä, ihmetyin vastaan tulevien selkien määrästä. En ole katsonut kelloa puolivälin jälkeen, en halua katsoa. Keskityin vain olotilaan. Aurinko porotti yhä kuumemmin ja minä olin jossain keskellä peltoa ja tuossa on jotain lehmiä ja ei helvetti en kyllä enää koskaan lähde tällaiseen idiotismiin.

31-42,2 km

Kolmenkympin low pointin ohitettuani odotan koko aika väsymyksen voittavaa euforiaa siitä että maali on lähellä. Sitä ei tule. Paha olo vaivaa edelleen. 37 kilometriä, enää 4 kilometriä. Miten niin enää. 4 kilometriä on ihan hirveä matka. Eiku hetkonen, nyt ei juostakaan puolikasta, siis 5 kilometriä. Eiss…. Tällä vauhdilla siis vielä yli puoli tuntia. Olen niin väsynyt etten oikeastaan jaksa edes kirota, keskityn vain tuijottamaan tietä ja pysymään pystyssä. Mielessä käväisee ajatus että onneksi jaksoin edes jonkun verran himmailla ekalla puolikkaalla, hitaampaakin olisi voinut mennä. 

Kaveri kysyi juoksun jälkeen, missä kohtaa tiesin pääseväni maaliin. Mietin hetken ja päädyin tulokseen, että ehkä 20 metriä ennen maalia. Etukäteen olin kuvitellut, että 40 kilometrin kyltin jälkeen loppusuora on yhtä juhlaa. No ei ollut. Tosin kun maalia lähestyttiin jokirannassa, lisääntynyt kannustus ja viimeiset motivaatiobiisit nostivat hymyn huulille, mutta kokonaisuudessaan olo oli paha. Tyhjällä tiellä yksin maaliporttia kohti lyllertäessä, auringon paistaessa ja kaverille yläfemmat heittäessä oli loppujen lopuksi  kieltämättä aika upea fiilis jossain sen kaiken väsymyksen alla. I did it!

 

Nytkö saa laatottaa?

Maalin jälkeen

Kaiken sen väsymyksen keskellä tuntui epätodelliselta että se oli nyt ohi ja niinpä jatkoin juoksuaskelin  niin kauan että mulle työnnettiin mitali kouraan ja tajusin että nyt saa oikeasti lopettaa. Olin unelmoinut että maalissa heitän selälleni ja oksennan, mutta vaihdoin vain tyynesti kävelyyn ja saman tien jalkoihin iski valtava kipu ja lamaannus. Ihmettelin kun maalin välittömässä läheisyydessä tarjoiltiin ainoastaan urheilujuomaa , vettä ja banaaneja. Ilmeisesti tuotekassin finisher t-paitoineen olisi saanut jostain mutta en sitä tajunnut.

 

Toi mitali on kyl oikeesti nii hieno!!

Loppusanat

Kaiken kaikkiaan päivästä jäi ristiriitaiset fiilikset. Kaikki puolimaratontapahtumat ovat painuneet mieleen endorfiinikännisinä, upeina päivinä. Kokomatkan kohdalla näin kaksi päivää tapahtuman jälkeen päällimäisenä on edelleen aivan infernaalinen jalkakipu ja yleinen väsymys. Olen kuitenkin huippuylpeä suorituksestani ja onnellinen että sain tämän ruksia bucket listiltäni, mutta mitään hinkua esimerkiksi kokonaisen aikaa parantamaan ei ole.

Niin, ja mites se aika? Kuten alla näkyy, vauhdinjako oli kerrankin kyllä todella onnistunut. Treenin määrään ja valmistautumisen kehnouteen nähden 5 tuntia olisi ollut realistinen aika, joten olen tuohon nelosella alkavaan numerosarjaan enemmän kuin tyytyväinen.

Nyt onkin sitten aika laittaa juoksutreenit tauolle (ehm, ihanku ei ois ollu jo kuukauden) ja alkaa nauttia kesästä!

Just don't do it

Running motivation quotes hakusanoilla saa googlesta 130 000 000 osumaa. Siis 130 miljoonaa (niin monta nollaa että jouduin hetken miettimään miten tuo luku kirjoitetaan auki) !?. Siinä on aika paljon sanoja, jotka patistavat lenkkipolulle. Pitääkö niitä sanoja sitten totella? Tässä taas pieni tarina.

Wienissä: ei pelkkää viiniä vaikka joskus se onkin juoksua parempi vaihtoehto. Kuvan tilanne ei liity juttuu, henkilö valitettavasti kyllä

"Never regret it when I do it, but I always regret it when I don't"
Herään aamulla tukkoisena. Väsyttää, paikkoja kolottaa, päätä särkee (eikä tämä olotila muuten edes ole ns. itseaiheutettu!). Treeniohjelmassa lukee pitkä lenkki 18 km. En halua jättää sitä väliin, mutta ajatus edes sängystä nousemisesta tuntuu pahalta. Onneksi on koko päivä vapaata, teen lenkin illalla. Ruokahalua ei hirveästi ole, syön jonkun verran. Kokovartalopöhnäinen olo jatkuu koko päivän. Netflix on kaveri. Onks pakko?
"Even a bad run is better than no run at all"
Päivä alkaa kääntyä iltaan ja tiedän, että jos aion lenkin tehdä on mentävä. Kurkussakin on alkanut epämukava tunne. En kuitenkaan halua olla luuseri luovuttaja.
"The voice in your head that tells you can't do this is a liar"
Geelit taskuun, vesipullovyö lanteille, musiikkia soimaan. Ajattelen että lihasten lämmetessä olokin helpottaa. Ei muuten helpota, jokainen kilometri tuntuu pahalta. Ajattelen, miten harmittaa myöhemmin jos nyt käännyn kotiin ja miten ylpeä saan itsestäni lenkin jälkeen olla.
"It will hurt, it's worth it"
Tuntuu niin pahalta, että en edes ajattele mitään enää, musiikki soi mutta en ymmärrä sitä, sport trackerin ääni ilmoittaa että total distance 16 kilometers. En osaa edes iloita että jäljellä on niin vähän.
"Don't stop when you're tired, stop when your're done"
 Juoksen jo kotioveni ohi, mutta matka ei ole vielä täynnä, en luovuta. Kun olen kauempana kotiovesta, päässä alkaa heittää, pelottaa että pyörryn. Vesi ja geelit loppu. Siirryn asfaltilta nurmikolle etten ainakaan lyö päätäni jos pyörryn.

"Unless you puke, faint or die, keep going"
Ohjelman mukainen 18 täynnä, raahaudun kotiin ja käyn lattialle makaamaan. Olo on suoraan sanottuna ihan helvetin paska. Alkava flunssahan se oli ja tämän sankarillisen lenkin ansiosta vietin sitten sairaana 1,5 viikkoa, pysymällä kotona olisin voinut selvitä vähemmälläkin. Noin omasta mielestä ei nyt mennyt ihan nappiin. En todellakaan ollut ylpeä, vaan vihainen itselleni.

Tämä sattui jonkun aikaa sitten tämän kevään aikana, mutta valitettavasti ei ole ainoa lenkki, jonka jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut jättää väliin. Oman kropan kuuntelu ja taito luovuttaa, niissä on mulla vielä tekemistä. Olen myös muutama vuosi sitten saanut aiheutettua itselleni todella pahan penikkataudin, kun painelin menemään kivusta välittämättä. Kipu ja huono olo ovat kuitenkin merkkejä, joihin pitäisi suhtautua vakavasti. Sen takia nuo "motivoivat" lauseet suoraan sanottuna ällöttävät, vaikka niitä joskus itsekin sorrun selailemaan. Siinä että pystyy jatkamaan vaikka sattuu ei ole mitään ihailtavaa, se on ihan idioottimaista.

Tiedostan, että treenaminen silloin kun kroppa ei sitä halua on paitsi terveyden, myös tulosten tavoittelun kannalta typerää, koska kunto kasvaa levossa. Silti minun on vaikea skipata ennaltasuunniteltuja treenejä. Ero "oikean" ja "väärän" väsymyksen välillä kun on hiuksenhieno. Lukemattomia kertoja on käynyt myös niin päin, että kun juoksemaan on lähtenyt väsyneenä, on saanut palata takaisin energisenä. Maratonille henkisesti valmistautuessa mulle hyvin tärkeää tulee olla myös psyykata itseni luovuttamaan jos siltä tuntuu. Sitten vielä kun ensikertalaisena tietäisi, mikä määrä kipua on normaali? Mikään saavutus ei kuitenkaan ole terveyden uhraamisen arvoinen. Tähän voisin vielä jatkaa mitä mieltä olen siitä, millaisen kuvan television painonpudotusohjelmat siitä, mikä on normaalia treenaamista mutta se taitaa olla oman postauksensa paikka.

When you feel like quitting, think about why you started that might be a good option.

Onko muilla lenkkejä, jotka olisi voinut jättää väliin?

Nollakunnosta puolimaratonille

Tiedättehän ne ihmiset, joille liikunta on aina ollut luonnollinen osa elämää. Lapsesta saakka on harrastettu useita eri lajeja ja liikuntatunneilla valittu ensimmäisenä joukkueeseen. Noh, minä en todellakaan valitettavasti kuulu tuohon joukkoon. Luvassa siis tarina siitä, miten liikunnan harrastamisen voi oppia ihan kuin minkä tahansa uuden asian.

Jaksaa jaksaa talvella...

 Lapsena en ollut oikeastaan ollenkaan liikunnallinen. Tietenkin pihalla tuli leikittyä ja jumppakerhoissa käytyä, mutta olin kiinnostuneempi muista harrastuksista. Koulun liikuntatunnit eivät ainakaan lisänneet innostusta liikuntaan. Muistikuvissani joko pelataan jotain pallopeliä tai sitten hiihdetään räkä poskella ääriolosuhteissa. Henkilölle, jolle jo pelkkä osuminen palloon tai kopin saaminen ovat vaikeita nuo tunnit olivat tuskaa. Olin varma, kun en kerta osannut mitään että olen vain huono liikunnassa. En ole koskaan ollut mikään liikunnanvihaaja, päinvastoin olen aina ollut siitä kiinnostunut. Poissa vain olivat kaikki onnistumisen kokemukset, joten luovutin ennen kuin edes aloitin.

...ja kesällä...

Yläasteen aikana kävin satunnaisilla kävelylenkeillä ja lukiossa jo hölkkäilemässä. Saattoi olla kausia, jolloin lenkkeilin paljonkin ja tein alkeellista lihaskuntoharjoittelua kotona, mutta kuntoni oli rehellisesti kaikilla mahdollisilla osa-alueilla tosi huono. Positiiviseksi on kuitenkin luettava, että olen aina pyöräillyt ja kävellyt joka paikkaan, joten hyötyliikunnan ansiosta tilanne ei ollut niin surkea, mitä se olisi voinut olla. Juoksemista aloin harrastaa kunnolla keväällä 2011. Havahduin siihen, että jos minun pitää juosta bussipysäkille en pysty siihen, vaan myöhästyn bussista. Ensimmäinen lenkki taisi kestää 20 minuuttia, josta juoksin osan ja kävelin osan ja olin aivan loppu. Keuhkoihin sattui ja kylkeen pisti. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät, ja myöhemmin tuona keväänä juoksin jo 10 kilometriä. Euforinen tunne siitä, että pystyykin johonkin mihin ei ajatellut pystyvänsä oli todella koukuttava. En edelleenkään olisi saanut koppia, mutta olin onnistunut.

Ensimmäinen koetus uudelle tavalle oli, kun muutin tuoksi kesäksi Saksaan pieneen kylään. Ympäristön muuttumisesta huolimatta jatkoin säännöllistä juoksua, ja olinkin meidän liikunnanvihaajien työporukassa yleinen vitsin aihe hahah. Syksyllä kuitenkin railakas opiskelijaelämä vei voiton ja joulun alla huomasin että takapakkia on otettu. Silloin ilmoittauduin ensimmäiseen juoksutapahtumaani: Helsinki City Run 2012.

Konkreettinen tavoite auttoi harrastuksen jatkamisessa. Mietin, millainen oloni tulee olemaan maaliviivalla. Lenkille lähdin muutaman kerran itku silmässä, niin alhainen motivaatio koko hommaa kohtaan oli ajoittain. Jälkeenpäin ajateltuna tuonaikainen harjoittelu oli aivan naurettavan typerää, sillä en ollut koskaan kuullutkaan mistään sykealueista. Mahdollisimman usein, mahdollisimman kovaa, mahdollisimman pitkä matka taisi olla mulla mottona tuolloin.Pääsin kuitenkin maaliin vain muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin, ja tuo päivä kyllä lukeutuu parhaimpien joukkoon elämässäni.

...ja sitten tietty itse kisassa! Lähdössä HCR 2012: jännittää!

Tarinan opetus: jos et pysty johonkin tänään, se ei tarkoita ettet pystyisi siihen koskaan. Olen tosin monet kerrat miettinyt, jos minun nyt pitäisi aloittaa nollasta, en siihen välttämättä pystyisi. Onneksi sen kun on kerran tehnyt, ei toivottavasti tarvitse tehdä uudestaan. Tarinan toinen opetus on se mikä valitettavasti ei kenellekään tule yllätyksenä vaikka niin toivoisi: tulokset eivät synny hetkessä. Matka nollakunnosta puolimaratonille kesti minulla siis noin 1,5 vuotta.

Tämä tarina saa vielä jatkoa, kun kerron mitä tapahtui tuon puolimaratonin ja tänä keväänä kokonaiselle ilmoittautumisen välissä!

Kokemuksia liikunnallisen taustan puutteesta?

 Follow my blog with Bloglovin