Nollakunnosta puolimaratonille

Tiedättehän ne ihmiset, joille liikunta on aina ollut luonnollinen osa elämää. Lapsesta saakka on harrastettu useita eri lajeja ja liikuntatunneilla valittu ensimmäisenä joukkueeseen. Noh, minä en todellakaan valitettavasti kuulu tuohon joukkoon. Luvassa siis tarina siitä, miten liikunnan harrastamisen voi oppia ihan kuin minkä tahansa uuden asian.

Jaksaa jaksaa talvella...

 Lapsena en ollut oikeastaan ollenkaan liikunnallinen. Tietenkin pihalla tuli leikittyä ja jumppakerhoissa käytyä, mutta olin kiinnostuneempi muista harrastuksista. Koulun liikuntatunnit eivät ainakaan lisänneet innostusta liikuntaan. Muistikuvissani joko pelataan jotain pallopeliä tai sitten hiihdetään räkä poskella ääriolosuhteissa. Henkilölle, jolle jo pelkkä osuminen palloon tai kopin saaminen ovat vaikeita nuo tunnit olivat tuskaa. Olin varma, kun en kerta osannut mitään että olen vain huono liikunnassa. En ole koskaan ollut mikään liikunnanvihaaja, päinvastoin olen aina ollut siitä kiinnostunut. Poissa vain olivat kaikki onnistumisen kokemukset, joten luovutin ennen kuin edes aloitin.

...ja kesällä...

Yläasteen aikana kävin satunnaisilla kävelylenkeillä ja lukiossa jo hölkkäilemässä. Saattoi olla kausia, jolloin lenkkeilin paljonkin ja tein alkeellista lihaskuntoharjoittelua kotona, mutta kuntoni oli rehellisesti kaikilla mahdollisilla osa-alueilla tosi huono. Positiiviseksi on kuitenkin luettava, että olen aina pyöräillyt ja kävellyt joka paikkaan, joten hyötyliikunnan ansiosta tilanne ei ollut niin surkea, mitä se olisi voinut olla. Juoksemista aloin harrastaa kunnolla keväällä 2011. Havahduin siihen, että jos minun pitää juosta bussipysäkille en pysty siihen, vaan myöhästyn bussista. Ensimmäinen lenkki taisi kestää 20 minuuttia, josta juoksin osan ja kävelin osan ja olin aivan loppu. Keuhkoihin sattui ja kylkeen pisti. Pikkuhiljaa lenkit pitenivät, ja myöhemmin tuona keväänä juoksin jo 10 kilometriä. Euforinen tunne siitä, että pystyykin johonkin mihin ei ajatellut pystyvänsä oli todella koukuttava. En edelleenkään olisi saanut koppia, mutta olin onnistunut.

Ensimmäinen koetus uudelle tavalle oli, kun muutin tuoksi kesäksi Saksaan pieneen kylään. Ympäristön muuttumisesta huolimatta jatkoin säännöllistä juoksua, ja olinkin meidän liikunnanvihaajien työporukassa yleinen vitsin aihe hahah. Syksyllä kuitenkin railakas opiskelijaelämä vei voiton ja joulun alla huomasin että takapakkia on otettu. Silloin ilmoittauduin ensimmäiseen juoksutapahtumaani: Helsinki City Run 2012.

Konkreettinen tavoite auttoi harrastuksen jatkamisessa. Mietin, millainen oloni tulee olemaan maaliviivalla. Lenkille lähdin muutaman kerran itku silmässä, niin alhainen motivaatio koko hommaa kohtaan oli ajoittain. Jälkeenpäin ajateltuna tuonaikainen harjoittelu oli aivan naurettavan typerää, sillä en ollut koskaan kuullutkaan mistään sykealueista. Mahdollisimman usein, mahdollisimman kovaa, mahdollisimman pitkä matka taisi olla mulla mottona tuolloin.Pääsin kuitenkin maaliin vain muutamaa minuuttia päälle kahden tunnin, ja tuo päivä kyllä lukeutuu parhaimpien joukkoon elämässäni.

...ja sitten tietty itse kisassa! Lähdössä HCR 2012: jännittää!

Tarinan opetus: jos et pysty johonkin tänään, se ei tarkoita ettet pystyisi siihen koskaan. Olen tosin monet kerrat miettinyt, jos minun nyt pitäisi aloittaa nollasta, en siihen välttämättä pystyisi. Onneksi sen kun on kerran tehnyt, ei toivottavasti tarvitse tehdä uudestaan. Tarinan toinen opetus on se mikä valitettavasti ei kenellekään tule yllätyksenä vaikka niin toivoisi: tulokset eivät synny hetkessä. Matka nollakunnosta puolimaratonille kesti minulla siis noin 1,5 vuotta.

Tämä tarina saa vielä jatkoa, kun kerron mitä tapahtui tuon puolimaratonin ja tänä keväänä kokonaiselle ilmoittautumisen välissä!

Kokemuksia liikunnallisen taustan puutteesta?

 Follow my blog with Bloglovin

Mitä tapahtui kun lopetin mielikuvittelun

Follow my blog with Bloglovin
Oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi sanoutua irti työpaikastasi ja ostaa menolippu toiselle puolelle maailmaa? Tai oletko koskaan miettinyt, miltä tuntuisi juosta maraton? Entä oletko koskaan miettinyt, mikä estää sinua toteuttamasta unelmiasi?

New York

Idea tähän blogiin lähti mielikuvituspoikaystävästä. Hihitellen luin erästä blogia, jonka hassulla kirjoittajalla oli mielikuvituspoikaystävä. Sitten tajusin että ihan yhtä hassu taidan itse olla, koska mullahan oli mielikuvitusblogi. Mielikuvitusblogiini on jo parin vuoden ajan tullut paljon postausideoita, missä kertoilen matkailuun ja juoksemiseen liittyviä juttuja mun mielikuvituslukijoille, jotka on pelkkänä korvana. Kesti aika kauan näitten juttujen pyörittämistä päässä (ja kavereitten väsyneitä korvia vaivaten, sori tyypit!) kunnes välähti, että vaikka oikean poikaystävän hankkimisessa saattaa olla pari mutkaa, oikean blogin perustaminen ei vaadi kun pari näppäilyä!

Koh Lanta, Thaimaa

Tällä hetkellä harjoittelen ensimmäiselle maratonilleni ja syksyllä pakkaan lenkkarit rinkkaan ja lähden menolipun ja working holiday-viisumin kera Balin kautta Australiaan. Näin ollen blogilta odotettavissa seuraavaa: ajatuksia treenaamisesta, matkakuumeilua ja ennen kaikkea huonoa huumoria. Blogilta EI kyseisistä aihepiireistä huolimatta odotettavissa seuraavaa: belfieitä, syväluotaavaa analysointia sykkeestäni päivän lenkin aikana, Coelho-sitaatteja, matkaopastyylisiä asiallisia kuvauksia kohteista - ja niin sitä asiallisuutta ylipäätään. Tervetuloa!

Helsinki

Ja ainiin, nuo aloituksen kysymykset. Kahteen ensimmäiseen saattaa löytyä vastaus tästä blogista, kolmas taas.... mieti sitä!