maanantai 29. kesäkuuta 2015

Miltä tuntuu juosta ensimmäinen maraton: Paavo Nurmi Maraton 2015



Pähkinänkuoressa: huikeelta ja kivuliaalta.

Tässä postauksessa kerroin, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Nyt kerron, miten suoriuduin ensimmäisestä kokonaisesta maratonistani.



Avaan myöhemmin omassa postauksessaan enemmän sitä, mitä tapahtui puolimaratonin ja kokomaratonin startin välissä. Kerrottakoon kuitenkin sen verran että motivaatio priorisoida juoksua laski mitä pidemmälle kesä eteni: aina oli jotain sillä hetkellä kiinnostavampaa. Lisäksi työkuvioista johtuen olin melkein unohtanut koko maratonin (!?) eikä tankkaus ja valmistaumisvaihekaan ollut niin onnistunut kuin olisi voinut olla. Maratonin ollessa lauantaina tankkaus olisi pitänyt aloittaa tiistaina, mutta jostain syystä olin kuvitellut että voin aloittaa pastan mättämisen vasta torstaina ja nestetankkauskin hoitui vielä keskiviikkoiltana oluella… Oh my… Muun muassa näiden seikkojen takia olo ei ollut ennen kisaa kovinkaan itsevarma. 

Startissa. Vielä hymyilyttää.
Startti
Suurin huolenaiheeni oli ollut mahdollinen helle, sillä en siedä kuumuutta lainkaan. Kun kisapäivän aamuna mittari näytti 17 astetta ja ilmassa oli tihkusadetta, alkoi mieli kohota. En ollut niinikään työkuvioiden takia juossut kuin yhden 10 min pätkän juoksumatolla viimeiseen kahteen viikkoon, mikä ehkä kunnon kannalta ei ollut hyvä, mutta henkisesti ehdottoman jees. Pitkän tauon jälkeen oli jo suorastaan himo päästä juoksemaan, kun kuluneen kevään aikana useasti toistuvat lenkit alkoivat lähinnä kyllästyttää. Lähtöviivalla oli hyvä ja innostunut fiilis ja jopa pieni sadekuuro siivitti lähtöä. En ihan tajunnut mihin olin ryhtymässä, joten olin vielä aika coolina. 
Vähän ennen lähtöä: joko mennään?


1-10 km
Tässä sitä nyt mennään! Jostain syystä en ollut osannut odottaa niin paljon kannustajia reitin varrelle Turussa, joten olin positiivisesti yllättynyt. Tarkoitukseni oli lähteä viiden tunnin jäniksen perään alussa siitä syystä, että tiesin yksi suurimpia haasteita olevan vauhdinjako.Toisin sanoen maltti ottaa alku tarpeeksi hitaasti. Jänistä ei näkynyt, mutta huolehdin omalla kellollani eteneväni noin 7 minuutin kilometrejä: vauhtikestävyysalueelle ei ollut treenin ja valmistautumisen puutteesta johtuen asiaa. Ykköstavoite oli päästä maaliin ja alle viiden tunnin aika olisi plussaa.

Ensimmäisten kilometrien aikana lähtöviivan innostunut olo oli kaikonnut ja jotenkin tympi. Fyysisesti tunsin olevani erittäin hyvissä voimissa mutta henkisellä puolella jokin tökki. Mietin sitä, että minulla on huhtikuun alun ja elokuun puolivälin välissä kokonaiset kaksi vapaata viikonloppua ja niistä toinen kuluu tällaiseen pelleilyyn. Mietin huonoa valmistautumista ja kiroan, ettei viikonlopusta edes jää saletisti käteen muuta kuin häpeä siitä että olen joutunut keskeyttämään. Mietin mitä kaikkea muuta voisin olla tekemässä. Hidas vauhti pännii myös, nään vaan jatkuvana liutana selkiä jotka menevät eteenpäin. Keskityn musiikkiiin ja omiin ajatuksiini, tuskin huomioin maisemia ollenkaan.

Jossain vaiheessa ennen kymppiä lähdössä hukkaamani 5 tunnin jäniksen selkä tulee vastaan, mutta päätän kiriä ohi koska tiedän runsaan nestetankkauksen ansiosta joutuvani käymään jossain vaiheessa vessassa ja ajattelen liittyväni peesiin tämän reissun jälkeen. En kuitenkaan malta tähän ja jänönen joukkoineen jää myös vessakäynnin jälkeen niin kauas ettei heitä sen koommin näy kun takanapäin, puolivälin jälkeen ei ollenkaan.

Koska tankkausvaihe jäi hyvin vajavaiseksi, olen varustautunut runsailla määrillä geelejä ja glukoosipastilleja - ihankun ne korvaisi tämän puutteen rriigghhtt... Luonnollisesti en ole tehnyt mitään suunnitelmaa niiden napsimiseen eikä oikeastaan ole edes mitään hajua miten usein niitä pitäisi ottaa. Treenatessa pitkiksillä olen ottanut vain yhden geelin per 10 kilometriä, joka on tuntunut aika vähältä. Napsin siis suurin piirtein joka toinen kilometri pastillia ja 8 kilometrin kohdalla otan geelin. Kävelen joka juomapisteellä ja hörpin reilusti sekä urheilujuomaa että vettä.
Puoliväli: ei tunnu missää!


11-21,1 km
Endorfiinit alkoivat ottaa yliotteen tympeästä fiiliksestä. Valmistautumisessa olin onneksi keskittynyt olennaisimpaan eli huippusoittolistan tekemiseen ja luureista tulee aina vaan parempaa musiikkia ja kilometrit lentävät ohi. Alan lipsua 7 minuutin säännöstä ja vauhti kovenee jonkin verran. Joskus 15 kilometrin kohdalla uskallan ajatella ensimmäistä kertaa maaliin pääsyä, sillä askel rullaa naurettavan kevyesti edelleen, kun kaikilla harjoituspitkiksillä tässä vaiheessa on alkanut jo väsy painaa. 

Etukäteen olin huolissani, miten pärjään niin pitkän ajan omien ajatusteni parissa, koska silkka tylsistyminen omaan seuraani on ollut 2-3 tunnin harjoituspitkiksillä ongelma. Huomaan, että huoli on turha, sillä ajatukset pyörivät lähes koko ajan juoksussa: nyt pastilli, keskikroppa tiukkana, nyt geeli, seuraavalla juomapisteellä pelkkää vettä kun otin nyt geelin, sattuukohan mua jalkoihin, olikohan kohta jo suolakurkkuja, pitäisi varmaan muistaa pyöritellä käsiä kun tuokin juoksija niin tekee, kohta 17 kilometriä, paljon kellon pitäisi olla silloin, 17 kertaa 7, montakos minuuttia tunnissa olikaan, moneltakohan mä starttasin…

Maratonin parhaimmat kilometrit ovat noin 18-21,1. En voi uskoa että matka on ollut tähän asti niin helppoa. Olin henkisesti valmistautunut hiertymiin, penikkakipuihin, polvikipuihin, auringonpolttamiin, kuulokkeiden hajoamiseen (mulle musiikki on niin tärkeää että tämä olisi näistä pahin skenaario) sekä yleiseen huonovointisuuteen, mutta puolimatkassa olo on aivan loistava. Hymyilen leveästi katsojille puolikkaan maalissa, jammailen ja laulan musiikin tahdissa sekä heitän parille lapselle yläfemmat. Puolimaratonin maalissa on myös tapaaminen huoltajaksi lähteneen isäni kanssa, joka antaa lisää geelejä ja pastilleja sekä varasoittimen, jos ensimmäisestä loppuu akku kesken. Oman kelloni mukaan aikaa on kulunut noin 2:20 ekaan puolikkaaseen ja pohdin olenkohan sittenkin aliarvioinut itseni ja himmaillut aivan turhaan ja haaveissa käy jopa kiriminen toisella puoliskolla 4:30 aikaan, energiaa kun tuntuu riittävän.

21,1-30 km
Muutos henkisessä olotilassa välittömästi puolikkaan maalin ohittamisen jälkeen on valtava. Olen saanut matkan varrelta hirveästi energiaa sekä muista juoksijoista että kannustajista, mutta kokonaiselle maratonille jatkaa vain pieni osa juoksijoista ja nekin ovat hajaantuneet, kannustajista puhumattakaan. Juoksen aution kadun reunustaa ja pohdin näinköhän olen edes oikella reitillä. Huh, jossain takana näkyy joku toinenkin numerolapullinen. Fiilikset alkavat taas mennä suuntaan tympeä, kun ns. suuren urheilujuhlan tuntu on poissa. Koska ensimmäinen puolikas sujui luultavasti kiitos hitaamman vauhdin niin jouhevasti, ajatus toisesta samanlaisesta kierroksesta ei sinänsä tunnu yhtään mahdottomalta, mutta juoksu alkaa jo kyllästyttää. Kirsikkana kakkuun pilvet katoavat ja aurinko astuu esiin hiillostamaan. Voisko tää jo olla ohi?

Hetkellisesti mielialaa piristää noin 24 kilometrin kohdalla toiselta kierrokselta jo vastaantulevan miehen spontaani yläfemma (kiitos!), mutta sen jälkeen tullaankin kohinalla alas. Väsymys alkaa painaa tosissaan ja huono olo hiipii myös. En sen kummemmin asiasta tiedä, mutta uskoisin että suunnittelemattomalla geelien ja pastillien napsimisella voisi olla osuutta asiaan: liika on kuitenkin aina liikaa. En tämän jälkeen saakaan alas muuta kiinteää kuin pari banaaninpalaa. Positiivista on että joudun käymään jo toisen kerran vessassa joskus 25 kilometrin kohdalla, joten edes nesteitä on nautittu tarpeeksi. Kiittelen myös ensimmäisen puolikkaan sateista ja pilvistä säätä, sillä kuumuus tosissaan tekee olon tukalaksi ja mietin mitkä olisivat tunnelmat jos paahdetta olisi ollut alusta saakka.

Jos hieman ennen puolikasta oli maratonin high point, ehdoton low point oli kilometrit 28-31, vaikka varsinaista seinää ei onneksi tullutkaan vastaan. Vastoin ennakko-odotuksia ongelmaksi ei koitunut jalkojen väsyminen kuten pitkiksillä, vaan yleinen pahoinvointi. Pelkäsin ihan tosissani että pyörryn tai oksennan tai molempia samaan aikaan, mutta sinänsä luovuttaminen ei käynyt mielessä kuin ajatuksenpuolikkaana. Luulin kuitenkin olevani jo 30 kilometrin kohdalla, ja tämä on siis henkisesti tärkeä juttu koska en ole aikaisemmin juossut sitä pidemmälle. Saavuin juomapisteelle, aloin kävellä ja kulautin urheilujuomaa. Yökkäysrefleksi. Hirveä pettymyksen aalto pyyhkäisee jo yli. Tää tais sitten olla tässä, jos edes nestettä ei saa alas. Kuvittelin mielessäni miten joudun kertomaan kaikille että yritys oli kova mutta en päässyt maaliin. Itkettää. Luuseri! Join kaksi mukia vettä ja yritin rauhoittua. Jo 30 kilsaa. Loppu menee vaikka kontaten.  Sitten nään  kyltin: 29 km. Ei voi olla totta. Näin jälkikäteen ajateltuna eihän tuo ero ole mitään, mutta silloin tuntui maailmanlopulta.

Nään tässä vaiheessa jo muitakin kokonaisen matkan juoksijoita: osa kävelee ja ilmeistä näkee, ettei kellään ole helppoa. Sisuunnun. Minun ei ainakaan ole ollut pakko kävellä missään vaiheessa, olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti juomapisteillä. Olen rakentanut soittolistani siten, että kaikkien motivoivimmat biitit alkavat noin 30 kilsan kohdalta, koska arvelin etukäteen olevani silloin vaikeuksissa.  Ja huh sitä musiikin voimaa! En voi sanoa että 28 kilometrin jälkeen olo olisi ollut missään  vaiheessa hyvä, mutta low pointista pääsin ohi.
Reitin kulkiessa jälleen Ruissalossa olin yllättänyt pienien mäkien määrästä. Ensimmäisellä puolikkaalla vastaavalla osuudella olin ilmeisesti ollut niin sisällä juoksukuplassa, että olin totaalisesti ignoorannut jatkuvan nousemisen ja laskemisen. Kui nää mäet ilmesty tänne tyhjästä, tääkin vielä. Vaikka oloni ei ollut mitenkään hyvä, ihmetyin vastaan tulevien selkien määrästä. En ole katsonut kelloa puolivälin jälkeen, en halua katsoa. Keskityin vain olotilaan. Aurinko porotti yhä kuumemmin ja minä olin jossain keskellä peltoa ja tuossa on jotain lehmiä ja ei helvetti en kyllä enää koskaan lähde tällaiseen idiotismiin.

31-42,2 km
Kolmenkympin low pointin ohitettuani odotan koko aika väsymyksen voittavaa euforiaa siitä että maali on lähellä. Sitä ei tule. Paha olo vaivaa edelleen. 37 kilometriä, enää 4 kilometriä. Miten niin enää. 4 kilometriä on ihan hirveä matka. Eiku hetkonen, nyt ei juostakaan puolikasta, siis 5 kilometriä. Eiss…. Tällä vauhdilla siis vielä yli puoli tuntia. Olen niin väsynyt etten oikeastaan jaksa edes kirota, keskityn vain tuijottamaan tietä ja pysymään pystyssä. Mielessä käväisee ajatus että onneksi jaksoin edes jonkun verran himmailla ekalla puolikkaalla, hitaampaakin olisi voinut mennä. 

Kaveri kysyi juoksun jälkeen, missä kohtaa tiesin pääseväni maaliin. Mietin hetken ja päädyin tulokseen, että ehkä 20 metriä ennen maalia. Etukäteen olin kuvitellut, että 40 kilometrin kyltin jälkeen loppusuora on yhtä juhlaa. No ei ollut. Tosin kun maalia lähestyttiin jokirannassa, lisääntynyt kannustus ja viimeiset motivaatiobiisit nostivat hymyn huulille, mutta kokonaisuudessaan olo oli paha. Tyhjällä tiellä yksin maaliporttia kohti lyllertäessä, auringon paistaessa ja kaverille yläfemmat heittäessä oli loppujen lopuksi  kieltämättä aika upea fiilis jossain sen kaiken väsymyksen alla. I did it!
 
Nytkö saa laatottaa?
Maalin jälkeen
Kaiken sen väsymyksen keskellä tuntui epätodelliselta että se oli nyt ohi ja niinpä jatkoin juoksuaskelin  niin kauan että mulle työnnettiin mitali kouraan ja tajusin että nyt saa oikeasti lopettaa. Olin unelmoinut että maalissa heitän selälleni ja oksennan, mutta vaihdoin vain tyynesti kävelyyn ja saman tien jalkoihin iski valtava kipu ja lamaannus. Ihmettelin kun maalin välittömässä läheisyydessä tarjoiltiin ainoastaan urheilujuomaa , vettä ja banaaneja. Ilmeisesti tuotekassin finisher t-paitoineen olisi saanut jostain mutta en sitä tajunnut.
 
Toi mitali on kyl oikeesti nii hieno!!
Loppusanat
Kaiken kaikkiaan päivästä jäi ristiriitaiset fiilikset. Kaikki puolimaratontapahtumat ovat painuneet mieleen endorfiinikännisinä, upeina päivinä. Kokomatkan kohdalla näin kaksi päivää tapahtuman jälkeen päällimäisenä on edelleen aivan infernaalinen jalkakipu ja yleinen väsymys. Olen kuitenkin huippuylpeä suorituksestani ja onnellinen että sain tämän ruksia bucket listiltäni, mutta mitään hinkua esimerkiksi kokonaisen aikaa parantamaan ei ole.


Niin, ja mites se aika? Kuten alla näkyy, vauhdinjako oli kerrankin kyllä todella onnistunut. Treenin määrään ja valmistautumisen kehnouteen nähden 5 tuntia olisi ollut realistinen aika, joten olen tuohon nelosella alkavaan numerosarjaan enemmän kuin tyytyväinen.



Nyt onkin sitten aika laittaa juoksutreenit tauolle (ehm, ihanku ei ois ollu jo kuukauden) ja alkaa nauttia kesästä!


sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Thaimaa matkapäiväkirja osa 2: luontoihmeitä ja life is a beach Koh Phanganilla


Ensimmäinen kohde Bangkokin jälkeen oli Full Mooneista tuttu Koh Phangan. Me kuitenkin mentiin krebaamisen sijaan taktisesti saarelle päivä sen jälkeen, kun tämä eeppinen humu oli ohi. Jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä yhtään harmita, että missattiin tämä tapahtuma kaikkine lieveilmiöineen, Phanganilla aika oli todella pysähtynyt ja lomamoden nupit sai vääntää kaakkoon!

Day 4
Takana piiiitkä matka bussilla ja lautalla. Bussimatka pelotti etukäteen luettuani kauhutarinoita miten meidän kaikki matkatavarat varastetaan ja meidät jätetään johonkin keskelle viidakkoa. Kaikissa mahdollisissa matkaoppaissa siis neuvotaan, että viimeinen asia minkä voi tehdä on ostaa matka Khao San Roadilta, mutta ison Changin jälkeen se tuntui ihan ok idealta. Huoli osottautui kuitenkin turhaksi, sillä matka oli erittäin mukava, kun oli osannut varautua muutamalla vaatekerroksella. (edit: Thaimaassa on trooppisista lämpötiloista huolimatta hyvä pitää mukana villasukkia ja vaikkapa paksua huivia, sillä joka paikasta mistä löytyy ilmastointi, se on säädetty aina Suomen kesä -asentoon)

Majoitus meillä oli Thongsalan sataman ja Haad Rinin bilerannan välissä ja ensivaikutelma ei kyllä ollut mikään paras kun maisemat eivät olleet ihan sitä postikorttiosastoa. Mieli kuitenkin muuttui kun pari metriä rämpimällä pääsi rannalle, joka ei ehkä ollut maailman kaunein mutta niin TYHJÄ. Muistot Phuketin ehkä komeammista mutta hrrrrr niin ahtaista rannoista olivat kaukaisia. Saatiin myös kokea ensimmäinen trooppinen sade. Vähän kyllä nauratti kun koko pimeän syksyn ajan oli odotettu paahtavaa aurinkoa ja siinä sitä sitten kyhjöteltiin palmun alla suihkua ottamassa. Onneksi opittiin, että paikalliset sadekuurot kestää sen 2 min. Bonuksena tällä privarannalla tuli laskuvesi, jonka ansiosta pystyi kävellä "veden päällä" pitkälle ja upea auringonlasku. 

Aurinko on kiva, mutta niin on myös se hetki kun sen menee nukkumaan
Kyyläluonteelleni myös ilta rannalla oli mitä parhain: oli lapsia jotka leikkivät laskuvedessä suppauslaudalla, koirakaverukset ketkä juoksentelivat myös pitkälle ulapalle, sekä kiusalliset bikinibeiben rantakuvaukset. Ongelma meinasi tulla kun yritti kaikkea mielenkiintoista seurailla! Todella paljon ihmetytti tyypit jotka makasivat meidän pikku bungalow-kylän "olohuoneessa" tuijottamassa leffoja yötä päivää. Ok edellisenä iltana oli ollut Full Moon Partyt joka vähän selitti tätä, mutta tämä oli kyllä joka puolella reppukansan keskuudessa yllättävän yleistä.
#nofilter

Mielenkiintoista pohdintaa herätti mystinen ääni, joka kaikui jostain bungalowimme katosta: pup-PEEEE pup-PEEEE, kuulosti lähinnä siis koiran vinkulelulta. Tultiin siihen tulokseen että kyseessä oli lintu. (edit: tämä ääni toistui vielä monta kertaa, aina yöaikaan. Sitten kuulin sen eräänä aamuna ulkoa ja lähdin tutkimaan. Järkytys oli aika suuri kun "vinkuleluksi" paljastui ruma läski liskonkuvotus, joka ilmeisesti asui bungalowimme kattorakenteissa. Palasin takaisin sisälle ja matkaseurani kysyi näkyikö mitään: "eeeeiiiiii". Edessä oli tässä kohtaa vielä yksi yö nukuttavana joten en halunnut järkyttää hänen mieltä, nauroin vain sisäisesti kun hän edelleen oli vahvasti sitä mieltä että kyseessä on eksoottinen lintu)
Meidän PUPPE. HYI se oli kuvottava ja iso.
STOP! Hammock time

Matkapäiväkirja osa 1

...to be continued...

torstai 4. kesäkuuta 2015

Just don't do it

Running motivation quotes hakusanoilla saa googlesta 130 000 000 osumaa. Siis 130 miljoonaa (niin monta nollaa että jouduin hetken miettimään miten tuo luku kirjoitetaan auki) !?. Siinä on aika paljon sanoja, jotka patistavat lenkkipolulle. Pitääkö niitä sanoja sitten totella? Tässä taas pieni tarina.
Wienissä: ei pelkkää viiniä vaikka joskus se onkin juoksua parempi vaihtoehto. Kuvan tilanne ei liity juttuu, henkilö valitettavasti kyllä

"Never regret it when I do it, but I always regret it when I don't"
Herään aamulla tukkoisena. Väsyttää, paikkoja kolottaa, päätä särkee (eikä tämä olotila muuten edes ole ns. itseaiheutettu!). Treeniohjelmassa lukee pitkä lenkki 18 km. En halua jättää sitä väliin, mutta ajatus edes sängystä nousemisesta tuntuu pahalta. Onneksi on koko päivä vapaata, teen lenkin illalla. Ruokahalua ei hirveästi ole, syön jonkun verran. Kokovartalopöhnäinen olo jatkuu koko päivän. Netflix on kaveri. Onks pakko?
"Even a bad run is better than no run at all"
Päivä alkaa kääntyä iltaan ja tiedän, että jos aion lenkin tehdä on mentävä. Kurkussakin on alkanut epämukava tunne. En kuitenkaan halua olla luuseri luovuttaja.
"The voice in your head that tells you can't do this is a liar"
Geelit taskuun, vesipullovyö lanteille, musiikkia soimaan. Ajattelen että lihasten lämmetessä olokin helpottaa. Ei muuten helpota, jokainen kilometri tuntuu pahalta. Ajattelen, miten harmittaa myöhemmin jos nyt käännyn kotiin ja miten ylpeä saan itsestäni lenkin jälkeen olla.
"It will hurt, it's worth it"
Tuntuu niin pahalta, että en edes ajattele mitään enää, musiikki soi mutta en ymmärrä sitä, sport trackerin ääni ilmoittaa että total distance 16 kilometers. En osaa edes iloita että jäljellä on niin vähän.
"Don't stop when you're tired, stop when your're done"
 Juoksen jo kotioveni ohi, mutta matka ei ole vielä täynnä, en luovuta. Kun olen kauempana kotiovesta, päässä alkaa heittää, pelottaa että pyörryn. Vesi ja geelit loppu. Siirryn asfaltilta nurmikolle etten ainakaan lyö päätäni jos pyörryn.

"Unless you puke, faint or die, keep going"
Ohjelman mukainen 18 täynnä, raahaudun kotiin ja käyn lattialle makaamaan. Olo on suoraan sanottuna ihan helvetin paska. Alkava flunssahan se oli ja tämän sankarillisen lenkin ansiosta vietin sitten sairaana 1,5 viikkoa, pysymällä kotona olisin voinut selvitä vähemmälläkin. Noin omasta mielestä ei nyt mennyt ihan nappiin. En todellakaan ollut ylpeä, vaan vihainen itselleni.

Tämä sattui jonkun aikaa sitten tämän kevään aikana, mutta valitettavasti ei ole ainoa lenkki, jonka jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut jättää väliin. Oman kropan kuuntelu ja taito luovuttaa, niissä on mulla vielä tekemistä. Olen myös muutama vuosi sitten saanut aiheutettua itselleni todella pahan penikkataudin, kun painelin menemään kivusta välittämättä. Kipu ja huono olo ovat kuitenkin merkkejä, joihin pitäisi suhtautua vakavasti. Sen takia nuo "motivoivat" lauseet suoraan sanottuna ällöttävät, vaikka niitä joskus itsekin sorrun selailemaan. Siinä että pystyy jatkamaan vaikka sattuu ei ole mitään ihailtavaa, se on ihan idioottimaista.

Tiedostan, että treenaminen silloin kun kroppa ei sitä halua on paitsi terveyden, myös tulosten tavoittelun kannalta typerää, koska kunto kasvaa levossa. Silti minun on vaikea skipata ennaltasuunniteltuja treenejä. Ero "oikean" ja "väärän" väsymyksen välillä kun on hiuksenhieno. Lukemattomia kertoja on käynyt myös niin päin, että kun juoksemaan on lähtenyt väsyneenä, on saanut palata takaisin energisenä. Maratonille henkisesti valmistautuessa mulle hyvin tärkeää tulee olla myös psyykata itseni luovuttamaan jos siltä tuntuu. Sitten vielä kun ensikertalaisena tietäisi, mikä määrä kipua on normaali? Mikään saavutus ei kuitenkaan ole terveyden uhraamisen arvoinen. Tähän voisin vielä jatkaa mitä mieltä olen siitä, millaisen kuvan television painonpudotusohjelmat siitä, mikä on normaalia treenaamista mutta se taitaa olla oman postauksensa paikka.

When you feel like quitting, think about why you started that might be a good option.

Onko muilla lenkkejä, jotka olisi voinut jättää väliin?

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Thaimaa matkapäiväkirja osa 1: lentokenttäkyylän tunnustukset

Olin tosiaan joulukuun aikana kuukauden reppureissulla Thaimaassa, ja tulevaa matkaa odotellessa on hyvä aika vähän fiilistellä tuota edellistä. Poikkesin silloin rinkka selässä matkalla bussiasemalle krääsäkauppaan, tarkoituksena oli ostaa pelikortit. Huomion kiinnitti hauskannäköinen vihko, ja silloin päätin aloittaa matkapäiväkirjan kirjoittamisen. Noh reissussa sitten oli aina paljon tärkeämpää tekemistä, kuten auringolaskun tuijottelu riippukeinusta, ötököiden metsästäminen bungalowin seiniltä, koirakavereiden touhujen seuraaminen mitänäitnyoli että matkapäiväkirjaa sain kirjoitettua ehkä kaksi sivua. Noista parista sivusta ensinnäkin puolet on julkaisukelvotonta ja loppupuoliskokin keskittyy asiallisesti olennaiseen... eiku...? Noh, lukekaa itse:

Matkapäiväkirja! Tää muuten koki kaikkea kovaa kuten unohtui yhdelle uima-altaalle, ois ollu kiusallista jos sen olisi joku suomalainen löytänyt


Day 1
Yöllä ei perinteisesti nukuttanut montaa tuntia, ja rinkan sullominen Finskin muovisäkkiin on edelleen yhtä tuskaista: ärsyttää tollanen itsepalvelumeininki! Onneksi tällä kertaa en kuitenkaan joutunut printtaamaan ja liimaamaan myös niitä lappusia. Nyt onkin jännät paikat, sillä vaikka lentomaileja onkin jonkun verran kertynyt en oo koskaan lentänyt näin pitkään yhtäsoittoa: HEL-AMS-HKG-BKK (edit: juu, Bangkokiin pääsee hyvin kätevästi suoraan Helsingistä, mutta rahaa säästyy kun lentää vähän ristiin rastiin) Yksi lempiasioita matkailussa on lentokenttäkyyläys. Lentoa odotellessa istua ja katsella ihmisiä. Arvuutella mistä kukin tulossa, minne menossa, miksi. Stressaantuneen näköinen mies puvussa, varmaan Lontooseen, liikeasioita, mitä asioita, varmaan tärkeää. Perhe, muutama pieni lapsi, isä sukat sandaaleissa, varmaan Kanarialle, pakettilomalle. Rastapäinen äiti pienen poikansa kanssa, sivukorvalla selviää että he menee Balille, aikookohan olla siellä kauan, miten tuo poika jaksaa pitkän matkan. Loputon määrä erilaisia ihmisiä, joista ei osaa sanoa mitään, loputon määrä erilaisia tarinoita.
toi lentskari oli niiii iso ettei ees mahtunu kuvaan
Amsterdam on lentokenttäkyylän paratiisi, sieltä kun lähtee lentoja paikkoihin, mihin ei niin vaan Helsinki-Vantaalta lennetä. Panama, pitkäaikainen haavekohde ja tuosta minun nenän edestä nuo kaikki ihmiset pääsee sinne, tuossa boarding-jonossa minäkin haluan joku päivä olla. Yhdessä taulussa lukee Paramaribo, josta en oo koskaan kuullukaan ja arvuutellaan matkaseuran kanssa minne päin nuo ihmiset on matkalla. Itse arvaan johonkin päin Afrikkaa, mutta wikipedia kertoo kohteeksi Suriname, Etelä-Afrikka. Hmm, maantiedon kertausta... Tämä oli ensimmäinen lentoni Cathay Pasificilla ja tuntui että 10 tuntia oli ihan liian lyhyt aika, kun leffoja ja ruokaa oli tarpeeksi. Sinivalkoisin siivin kun on tottunut saamaan mustikkamehun ja viihteenä Alexander Stubbin  lehdessä, blaah! Pääsin myös kivasti aasiafiiliksiin, kun koneen takaosassa melkein kaikki muut oli samaa isoa kiinalaista seuruetta ja ilmeisesti kukaan ei halunnut olla se kuka joutuu istumaan mun vieressä... Kovaäänisen viittelöinnin ja kiinansekaisen englannin perusteella ymmärsin että joku halusi vaihtaa mun kanssa paikkaa, sitten uudelta paikalta taas joku toinen ja hetkisen kestäneen hämmentävän tuolileikin jälkeen kiinalaiset olivat tyytyväisiä ja niin olin minäkin koska pääsin käytäväpaikalle.


Day 2
Niin tööt. Kun kone laskeutui Bangkokiin päällimmäinen fiilis oli saisko tähän koneeseen jäädä nukkumaan. Mutta metrikseltä ulos ja ah- trooppinen pläsäys, täällä ollaan ihan totta! Taksilla matkustaminen oli taas niin raskasta kun ei ollut tietoa mennäänkö oikeaan suuntaan ja onko kuskilla mitään hajua edes suunnasta missä hostelli sijaitsee. Thainkielisten ohjeiden tavausta, kaverille soittoa, uudestaan thainkielisten ohjeiden tavausta, toiselle kaverille soitto. (edit: jos tätä lukee joku Thaimaa-vinkkejä kaipaava niin OTTAKAA majapaikan numero ylös ja mielellään jos heidän kotisivuilla on thainkieliset kirjalliset ohjeet, kartoilla ei varsinkaan Bangkokin kaltaisessa kaoottisessa [ei kyllä yleensä pienemmässäkään] mestassa tee yhtään mitään) Olen sitä mieltä että maassa maan tavalla ja sitä rataa, mutta ihan rehelliseti kuolemanväsyneenä, nälkäisenä ja ryönäisenä parin päivän reissauksen jälkeen kiristi todella paljon pinnaa että kaikki sujuu häsläten jos sujuu ollenkaan eikä yhteistä kieltä ole. Onneksi kaikkeen tottuu :D (edit: niin tottui)

Legginsit ei oo housut.  Paitsi ku oot lomalla ja ajatus housujen käyttämisestä ylipäätään ei miellytä. Silloin ne on ihan hyvä vaihtoehto.
Palaan varmaan joskus sitten ihan oikeiden Thaimaa-juttujen parissa, esimerkiksi Bangkokista olisi sananen sanottavana.

Onko muita lentokenttäkyyliä?