maanantai 2. marraskuuta 2015

Milloin puolimaratonilta maratonille?

Kokonaisen maratonin juokseminen taitaa kuulua aika monen bucket listille. Itselläni se oli myös kärkisijoilla heti kuumailmapalloajelun ja vaahtobileissä käymisen jälkeen (kumpaakaan noista en muuten ole saanut vielä ruksittua). Ensin se oli lähinnä kaukainen haave, sitten pohdin sitä vakavammin ja vakavammin ja ennen kuin huomasinkaan seisoin lähtöviivalla. Miten siihen pisteeseen päästiin?

Huom! Tästä postauksesta ei löydy treeniohjelmaa vaan omia ajatuksiani kokopitkää maratonia kohti etenemisestä.

Tässä postauksessa kerron, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Omalla kohdallani avain kehittymiseen on konkreettiset tavoitteet. Helsinki City Runin jälkeen kehitys pysähtyi ja kunto jopa laski. Alkusyksystä 2012 kyllästyin löllöilyyn ja ilmoittauduin Wienin puolimaratonille vaihtoni aikana keväällä 2013 tavoitteena juosta se alle kahteen tuntiin. Tämä konkreettinen päivä mielessä jaksoinkin treenata ihan kohtuullisesti ja saavutin tavoitteeni (1:59:31 eli huomattavasti alle 2h !!). Kun tavoite oli saavutettu mielenkiinto treenaamiseen oli melko vähäinen ja jopa nautin siitä ettei "tarvinnut" mennä lenkille. Tässä vaiheessa kun juoksuharrastusta oli jatkunut noin 2,5 vuotta huomasin onnekseni, että liikunnasta oli tullut rutiini ja paluu lenkkipolulle tapahtui hetken rellestämisen jälkeen kuin itsestään: enää ei juokseminen ollut pakko vaan tarve. Lenkkeily siis jatkui säännöllisen epäsäännöllisesti ja aloin lisäksi käydä kuntosalilla (krhm fitnessbuumin uhri).
Wienin puolikkaan jälkeen (tosta tekstistä jäi muuten rusketusrajat hahha)



Kuten aikaisemmin kerroin, en ensimmäiselle puolimaratonille treenatessa ollut koskaan kuullutkaan mistään sykealuista. Toiselle puolikkaalle treenatessa juoksin kyllä vaihtelevalla vauhdilla, mutta hitaat lenkit silti aivan liian nopeasti. En muista missä vaiheessa koin ahaa-elämyksen peruskuntoharjoitusten ja vauhtikuntoharjoitusten erosta, mutta tuo oli iso askel kohti maratonia. Ymmärsin, että puolikuollut ei tarvitse olla jokaisen lenkin jälkeinen tila. Yllätys yllätys, hitaammin juokseminen oli aika paljon miellyttävämpää kuin oksennus suussa tempominen. Juokseminen siis kiinnosti aikasempaa useammin. Mitä hitaammin juoksin sen pidemmälle jaksoin. Vähitellen peruskuntoni parantui ja sports trackerin naisäänen huutamat yhä korkeammat kilometrimäärät olivat koukuttavia. Taisi olla alkusyksyä 2013 kun juoksin ensimmäisen kerran puolimaratonin ihan iltalenkkinä. Tuon jälkeen ajatus kokonaisesta maratonista tuntui yhä mahdollisemmalta.

Puolimaraton oli kuitenkin edelleen sen verran uuvuttava kokemus, että en uskaltanut ilmottautua kokonaiselle. Puolimaratonin ajan parantaminenkaan ei juuri kiinnostanut, koska vauhtikestävyys tuntui kivan hölkkäilyn makuun pääsemisen jälkeen kidutukselta. Lenkkeilyharrastus jatkui siis vailla tavoitteita laiskahkona, kuitenkin 15-21 kilometrin lenkkejä tein edelleen silloin tällöin.

Joulukuussa 2014 olin kuukauden verran reppureissaamassa Thaimaassa (reissupostauksia thaimaa-tunnisteen alla). Kuukauden treenitauko oli pisin, mitä minulla oli ollut liki neljään vuoteen. Reissusta palatessa vuodenvaihteessa olo oli fyysisesti todella kehno ja tuli voimakas tarve tehdä asialle jotain. Sillä hetkellä mulla oli duunirintamalla todella helppoa, eli aikaa ja energiaa treenaamiseen oli kerrankin tarpeeksi. Päätin että PERKELE nyt tai ei koskaan: olinhan ennen reissua juossut puolikkaita ja peruskunto oli siis kunnossa. Otin tavoitteekseni maratonin Porissa toukokuun puolivälissä. Olin edelleenkin pelkuri enkä laittanut ilmoa sisään (virhe!). 

Aloin noudattaa tarkasti netistä löytämääni maratonohjelmaa (virhe!). Ohjelmassa oli joka sunnuntaille pidempi lenkki, joka oli ilmoitettu minuutteina eikä kilometreinä. Tämä oli erinomainen asia harjoittelun kannalta, koska edelleen tarpeeksi hitaasti juokseminen oli minulle ongelma. Kun tiesin että minun pitäisi juosta esimerkiksi kaksi tuntia ilman ekstrapojoja saavutetusta kilometrimäärästä, luonnollisti yritin päästä niin vähällä kun mahdollista.

Olen sellainen ihminen, että jos oikeasti päätän saavuttaa jotain en luovuta kovin helpolla. Näin meni maratonohjelman kanssa. Kuitenkaan ihmiskroppa ei ole kone, joka toimii kuten käsketään. Minulla ei ollut mitään ongelmaa pukea juoksuhousuja jalkaan ja lähteä ulos/matolle jos ohjelmassa niin luki, ei vaikka satoi vettä, oli 20 astetta pakkasta... En lusmuillut minuuttiakaan ilmoitetuista lenkeistä. Tietenkään en aina tehnyt sitä kovinkaan innoissani, mutta ohjelmassa olevien treenien skippaaminen tuntui mahdottomalta ajatukselta. Ongelmia kuitenkin tuli siitä, että netistä randomisti otettu ohjelma ei sopinut minulle. Kilometrejä oli liikaa enkä palautunut. Aloin olla todella, todella väsynyt (Täällä lisää) Tein kuitenkin edelleen kaiken vaaditun mutta voin huonosti. Parin kuukauden jälkeen jouduin keskeyttämään ohjelman, koska en kerta kaikkiaan pystynyt juoksemaan niin paljon. Joko-tai ihmisenä luonnollisesti kun en pystynyt tekemään kaikkia lenkkejä, päätin etten tee yhtään. Kun en ollut vielä ilmoittautunut, luovuin maratohaaveesta. En ottanut luovuttamista mitenkään raskaasti, vaan ajattelin sen vain olevan raaka totuus, ettei minun kroppaa ole tarkoitettu ikinä juoksemaan maratonia. Keskityin sitten jonkun aikaa muihin juttuihin (lue: paardit oli parhaat.....). 

Yhtenä loppuhuhtikuun sunnuntaina päätin lähteä pitkästä aikaa koittamaan pidempää lenkkiä (olin siis luonnollisesti jatkanut juoksuharrastusta vaikka maratonohjelmasta luovuinkin. Tuosta lenkistä tuli 30 kilometrin mittainen. Se oli kevään toinen PERKELE-hetki ja ilmoittauduin kesäkuun lopussa juostavalle Paavo Nurmi maratonille. Että hitto jos mä juoksen ihan omin avuin 30 kilsaa niin kyllä tapahtumassa ne 12 siihen päälle menee! Tuossa vaiheessa kevättä osallistumismaksu oli omalle kukkarolle aika suolainen, joten enää ei ollut perääntymistä. Ilmoittautumisesta h-hetkeen oli pari kuukautta, joten hirveästi ei ollut enää tehtävissä, mutta keskityin esimerkiksi syömään terveellisesti ja nukkumaan kunnon yöunia (lue: paardit ei ollut parhaat).

Kuten raportistani voi lukea, maraton oli aika kamala kokemus, mistä voidaan päätellä ettei treenaaminen todellakaan ollut ollut riittävää. Kuitenkin pääsin maaliin, mikä oli tavoitteeni.

Otsikon kysymykseen: mahdotonta sanoa. Itse olisin voinut treenata kauemmin ja paremmin, todennäköisesti olisin kuitenkin päässyt maaliin jo jopa vuotta aikaisemmin. Tiivistettynä kaksi tärkeää juttua johti maratonin juoksemiseen: tarpeeksi pk-lenkkejä ja ilmoittautuminen. Sinänsä en voi suositella maratonille lähtemistä huonosti treenanneena, mutta sanonpahan vaan että maratonin juokseminen ei todellakaan vaadi mitään yli-ihmisen kuntoa kuten usein ajatellaan. Mun etuna on että mulla on kait suht matala kipukynnys ja kuten aiemmin mainitsin en luovuta kovinkaan helpolla. Kliseisesti aivot on tärkeämpi kuin yksikään lihas. 

Miten sinä valmistauduit ensimmäiselle maratonille? Vai haaveiletko mahdollisesti sellaisen juoksemisesta? Muita ajatuksia liittyen siihen milloin on valmis ensimmäiselle maratonille?
















2 kommenttia:

  1. Ihana reissublogi <3 Mä en oikein maratoonista näillä jaloilla haaveile, mutta superia seurata sun seikkailuja :)

    VastaaPoista