 |
| Wienissä: ei pelkkää viiniä vaikka joskus se onkin juoksua parempi vaihtoehto. Kuvan tilanne ei liity juttuu, henkilö valitettavasti kyllä |
"Never regret it when I do it, but I always regret it when I don't"
Herään aamulla tukkoisena. Väsyttää, paikkoja kolottaa, päätä särkee (eikä tämä olotila muuten edes ole ns. itseaiheutettu!). Treeniohjelmassa lukee pitkä lenkki 18 km. En halua jättää sitä väliin, mutta ajatus edes sängystä nousemisesta tuntuu pahalta. Onneksi on koko päivä vapaata, teen lenkin illalla. Ruokahalua ei hirveästi ole, syön jonkun verran. Kokovartalopöhnäinen olo jatkuu koko päivän. Netflix on kaveri. Onks pakko?
"Even a bad run is better than no run at all"
Päivä alkaa kääntyä iltaan ja tiedän, että jos aion lenkin tehdä on mentävä. Kurkussakin on alkanut epämukava tunne. En kuitenkaan halua olla luuseri luovuttaja.
"The voice in your head that tells you can't do this is a liar"
Geelit taskuun, vesipullovyö lanteille, musiikkia soimaan. Ajattelen että lihasten lämmetessä olokin helpottaa. Ei muuten helpota, jokainen kilometri tuntuu pahalta. Ajattelen, miten harmittaa myöhemmin jos nyt käännyn kotiin ja miten ylpeä saan itsestäni lenkin jälkeen olla.
"It will hurt, it's worth it"
Tuntuu niin pahalta, että en edes ajattele mitään enää, musiikki soi mutta en ymmärrä sitä, sport trackerin ääni ilmoittaa että total distance 16 kilometers. En osaa edes iloita että jäljellä on niin vähän.
"Don't stop when you're tired, stop when your're done"
Juoksen jo kotioveni ohi, mutta matka ei ole vielä täynnä, en luovuta. Kun olen kauempana kotiovesta, päässä alkaa heittää, pelottaa että pyörryn. Vesi ja geelit loppu. Siirryn asfaltilta nurmikolle etten ainakaan lyö päätäni jos pyörryn.
"Unless you puke, faint or die, keep going"
Ohjelman mukainen 18 täynnä, raahaudun kotiin ja käyn lattialle makaamaan. Olo on suoraan sanottuna ihan helvetin paska. Alkava flunssahan se oli ja tämän sankarillisen lenkin ansiosta vietin sitten sairaana 1,5 viikkoa, pysymällä kotona olisin voinut selvitä vähemmälläkin. Noin omasta mielestä ei nyt mennyt ihan nappiin. En todellakaan ollut ylpeä, vaan vihainen itselleni.
Tämä sattui jonkun aikaa sitten tämän kevään aikana, mutta valitettavasti ei ole ainoa lenkki, jonka jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut jättää väliin. Oman kropan kuuntelu ja taito luovuttaa, niissä on mulla vielä tekemistä. Olen myös muutama vuosi sitten saanut aiheutettua itselleni todella pahan penikkataudin, kun painelin menemään kivusta välittämättä. Kipu ja huono olo ovat kuitenkin merkkejä, joihin pitäisi suhtautua vakavasti. Sen takia nuo "motivoivat" lauseet suoraan sanottuna ällöttävät, vaikka niitä joskus itsekin sorrun selailemaan. Siinä että pystyy jatkamaan vaikka sattuu ei ole mitään ihailtavaa, se on ihan idioottimaista.
Tiedostan, että treenaminen silloin kun kroppa ei sitä halua on paitsi terveyden, myös tulosten tavoittelun kannalta typerää, koska kunto kasvaa levossa. Silti minun on vaikea skipata ennaltasuunniteltuja treenejä. Ero "oikean" ja "väärän" väsymyksen välillä kun on hiuksenhieno. Lukemattomia kertoja on käynyt myös niin päin, että kun juoksemaan on lähtenyt väsyneenä, on saanut palata takaisin energisenä. Maratonille henkisesti valmistautuessa mulle hyvin tärkeää tulee olla myös psyykata itseni luovuttamaan jos siltä tuntuu. Sitten vielä kun ensikertalaisena tietäisi, mikä määrä kipua on normaali? Mikään saavutus ei kuitenkaan ole terveyden uhraamisen arvoinen. Tähän voisin vielä jatkaa mitä mieltä olen siitä, millaisen kuvan television painonpudotusohjelmat siitä, mikä on normaalia treenaamista mutta se taitaa olla oman postauksensa paikka.
When you feel like quitting,
Onko muilla lenkkejä, jotka olisi voinut jättää väliin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti