Pähkinänkuoressa:
huikeelta ja kivuliaalta.
Tässä postauksessa kerroin, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Nyt kerron, miten suoriuduin ensimmäisestä kokonaisesta maratonistani.
Avaan myöhemmin omassa
postauksessaan enemmän sitä, mitä tapahtui puolimaratonin ja kokomaratonin startin välissä.
Kerrottakoon kuitenkin sen verran että motivaatio priorisoida juoksua laski
mitä pidemmälle kesä eteni: aina oli jotain sillä hetkellä kiinnostavampaa.
Lisäksi työkuvioista johtuen olin melkein unohtanut koko maratonin (!?) eikä
tankkaus ja valmistaumisvaihekaan ollut niin onnistunut kuin olisi voinut olla. Maratonin ollessa
lauantaina tankkaus olisi pitänyt aloittaa tiistaina, mutta jostain syystä olin kuvitellut että
voin aloittaa pastan mättämisen vasta torstaina ja nestetankkauskin hoitui
vielä keskiviikkoiltana oluella… Oh my… Muun muassa näiden seikkojen takia olo
ei ollut ennen kisaa kovinkaan itsevarma.
Startissa. Vielä hymyilyttää. |
Startti
Suurin
huolenaiheeni oli ollut mahdollinen helle, sillä en siedä kuumuutta lainkaan.
Kun kisapäivän aamuna mittari näytti 17 astetta ja ilmassa oli tihkusadetta,
alkoi mieli kohota. En ollut niinikään työkuvioiden takia juossut kuin yhden 10
min pätkän juoksumatolla viimeiseen kahteen viikkoon, mikä ehkä kunnon kannalta
ei ollut hyvä, mutta henkisesti ehdottoman jees. Pitkän tauon jälkeen oli
jo suorastaan himo päästä juoksemaan, kun kuluneen kevään aikana useasti toistuvat
lenkit alkoivat lähinnä kyllästyttää. Lähtöviivalla oli hyvä ja innostunut fiilis ja jopa
pieni sadekuuro siivitti lähtöä. En ihan tajunnut mihin olin ryhtymässä,
joten olin vielä aika coolina.
Vähän ennen lähtöä: joko mennään? |
1-10 km
Tässä sitä nyt
mennään! Jostain syystä en ollut osannut odottaa niin paljon kannustajia reitin
varrelle Turussa, joten olin positiivisesti yllättynyt. Tarkoitukseni oli
lähteä viiden tunnin jäniksen perään alussa siitä syystä, että tiesin yksi
suurimpia haasteita olevan vauhdinjako.Toisin sanoen maltti ottaa alku tarpeeksi hitaasti. Jänistä ei näkynyt, mutta huolehdin
omalla kellollani eteneväni noin 7 minuutin kilometrejä:
vauhtikestävyysalueelle ei ollut treenin ja valmistautumisen puutteesta
johtuen asiaa. Ykköstavoite oli päästä maaliin ja alle viiden tunnin aika
olisi plussaa.
Ensimmäisten
kilometrien aikana lähtöviivan innostunut olo oli kaikonnut ja jotenkin tympi.
Fyysisesti tunsin olevani erittäin hyvissä voimissa mutta henkisellä puolella
jokin tökki. Mietin sitä, että minulla on huhtikuun alun ja elokuun puolivälin välissä kokonaiset kaksi vapaata viikonloppua ja niistä toinen kuluu tällaiseen pelleilyyn.
Mietin huonoa valmistautumista ja kiroan, ettei viikonlopusta edes jää saletisti
käteen muuta kuin häpeä siitä että olen joutunut keskeyttämään. Mietin mitä
kaikkea muuta voisin olla tekemässä. Hidas vauhti pännii myös, nään vaan
jatkuvana liutana selkiä jotka menevät eteenpäin. Keskityn musiikkiiin ja omiin ajatuksiini, tuskin huomioin maisemia ollenkaan.
Jossain vaiheessa ennen kymppiä lähdössä hukkaamani
5 tunnin jäniksen selkä tulee vastaan, mutta päätän kiriä ohi koska tiedän runsaan
nestetankkauksen ansiosta joutuvani käymään jossain vaiheessa vessassa ja ajattelen
liittyväni peesiin tämän reissun jälkeen. En kuitenkaan malta tähän ja jänönen
joukkoineen jää myös vessakäynnin jälkeen niin kauas ettei heitä sen koommin näy kun takanapäin, puolivälin jälkeen ei ollenkaan.
Koska tankkausvaihe
jäi hyvin vajavaiseksi, olen varustautunut runsailla määrillä geelejä ja
glukoosipastilleja - ihankun ne korvaisi tämän puutteen rriigghhtt... Luonnollisesti en ole tehnyt mitään suunnitelmaa niiden
napsimiseen eikä oikeastaan ole edes mitään hajua miten usein niitä pitäisi
ottaa. Treenatessa pitkiksillä olen ottanut vain yhden geelin per 10 kilometriä, joka on
tuntunut aika vähältä. Napsin siis suurin piirtein joka toinen kilometri
pastillia ja 8 kilometrin kohdalla otan geelin. Kävelen joka juomapisteellä ja
hörpin reilusti sekä urheilujuomaa että vettä.
Puoliväli: ei tunnu missää! |
11-21,1 km
Endorfiinit
alkoivat ottaa yliotteen tympeästä fiiliksestä. Valmistautumisessa olin onneksi
keskittynyt olennaisimpaan eli huippusoittolistan tekemiseen ja luureista tulee
aina vaan parempaa musiikkia ja kilometrit lentävät ohi. Alan lipsua 7 minuutin
säännöstä ja vauhti kovenee jonkin verran.
Joskus 15 kilometrin kohdalla uskallan ajatella ensimmäistä kertaa maaliin pääsyä, sillä askel rullaa naurettavan kevyesti
edelleen, kun kaikilla harjoituspitkiksillä tässä vaiheessa on alkanut jo väsy
painaa.
Etukäteen olin huolissani, miten pärjään niin pitkän ajan omien
ajatusteni parissa, koska silkka tylsistyminen omaan seuraani on ollut 2-3
tunnin harjoituspitkiksillä ongelma. Huomaan, että huoli on turha, sillä ajatukset
pyörivät lähes koko ajan juoksussa: nyt pastilli, keskikroppa tiukkana, nyt
geeli, seuraavalla juomapisteellä pelkkää vettä kun otin nyt geelin, sattuukohan
mua jalkoihin, olikohan kohta jo suolakurkkuja, pitäisi varmaan muistaa
pyöritellä käsiä kun tuokin juoksija niin tekee, kohta 17 kilometriä, paljon
kellon pitäisi olla silloin, 17 kertaa 7, montakos minuuttia tunnissa olikaan, moneltakohan mä starttasin…
Maratonin
parhaimmat kilometrit ovat noin 18-21,1. En voi uskoa että matka on ollut tähän
asti niin helppoa. Olin henkisesti valmistautunut hiertymiin, penikkakipuihin,
polvikipuihin, auringonpolttamiin, kuulokkeiden hajoamiseen (mulle musiikki on
niin tärkeää että tämä olisi näistä pahin skenaario) sekä yleiseen
huonovointisuuteen, mutta puolimatkassa olo on aivan loistava. Hymyilen
leveästi katsojille puolikkaan maalissa, jammailen ja laulan musiikin
tahdissa sekä heitän parille lapselle yläfemmat. Puolimaratonin maalissa on myös tapaaminen huoltajaksi lähteneen
isäni kanssa, joka antaa lisää geelejä ja pastilleja sekä varasoittimen, jos
ensimmäisestä loppuu akku kesken. Oman kelloni mukaan aikaa on kulunut noin
2:20 ekaan puolikkaaseen ja pohdin olenkohan sittenkin aliarvioinut itseni ja
himmaillut aivan turhaan ja haaveissa käy jopa kiriminen toisella puoliskolla
4:30 aikaan, energiaa kun tuntuu riittävän.
21,1-30 km
Muutos henkisessä
olotilassa välittömästi puolikkaan maalin ohittamisen jälkeen on valtava. Olen
saanut matkan varrelta hirveästi energiaa sekä muista juoksijoista että
kannustajista, mutta kokonaiselle maratonille jatkaa vain pieni osa
juoksijoista ja nekin ovat hajaantuneet, kannustajista puhumattakaan. Juoksen aution kadun reunustaa ja
pohdin näinköhän olen edes oikella reitillä. Huh, jossain takana näkyy joku
toinenkin numerolapullinen. Fiilikset alkavat taas mennä suuntaan tympeä, kun ns.
suuren urheilujuhlan tuntu on poissa. Koska ensimmäinen puolikas sujui
luultavasti kiitos hitaamman vauhdin niin jouhevasti, ajatus toisesta
samanlaisesta kierroksesta ei sinänsä tunnu yhtään mahdottomalta, mutta juoksu alkaa jo
kyllästyttää. Kirsikkana kakkuun pilvet katoavat ja aurinko astuu esiin
hiillostamaan. Voisko tää jo olla ohi?
Hetkellisesti
mielialaa piristää noin 24 kilometrin kohdalla toiselta kierrokselta jo
vastaantulevan miehen spontaani yläfemma (kiitos!), mutta sen jälkeen
tullaankin kohinalla alas. Väsymys alkaa painaa tosissaan ja huono olo hiipii myös. En
sen kummemmin asiasta tiedä, mutta uskoisin että suunnittelemattomalla geelien
ja pastillien napsimisella voisi olla osuutta asiaan: liika on kuitenkin aina
liikaa.
En tämän jälkeen saakaan alas muuta kiinteää kuin pari banaaninpalaa. Positiivista on että joudun käymään jo toisen kerran vessassa joskus 25
kilometrin kohdalla, joten edes nesteitä on nautittu tarpeeksi. Kiittelen myös
ensimmäisen puolikkaan sateista ja pilvistä säätä, sillä kuumuus tosissaan tekee olon tukalaksi ja mietin mitkä olisivat tunnelmat jos paahdetta olisi ollut alusta saakka.
Jos hieman ennen
puolikasta oli maratonin high point, ehdoton low point oli kilometrit 28-31,
vaikka varsinaista seinää ei onneksi tullutkaan vastaan. Vastoin ennakko-odotuksia
ongelmaksi ei koitunut jalkojen väsyminen kuten pitkiksillä, vaan yleinen
pahoinvointi. Pelkäsin ihan tosissani että pyörryn tai oksennan tai molempia
samaan aikaan, mutta sinänsä luovuttaminen ei käynyt mielessä kuin
ajatuksenpuolikkaana. Luulin kuitenkin olevani jo 30 kilometrin kohdalla, ja tämä on siis
henkisesti tärkeä juttu koska en ole aikaisemmin juossut sitä pidemmälle.
Saavuin juomapisteelle, aloin kävellä ja kulautin urheilujuomaa. Yökkäysrefleksi.
Hirveä pettymyksen aalto pyyhkäisee jo yli. Tää tais sitten olla tässä, jos edes nestettä ei saa alas.
Kuvittelin mielessäni miten joudun kertomaan kaikille että yritys oli kova
mutta en päässyt maaliin. Itkettää. Luuseri! Join kaksi mukia vettä ja yritin
rauhoittua. Jo 30 kilsaa. Loppu menee vaikka kontaten. Sitten nään
kyltin: 29 km. Ei voi olla totta. Näin jälkikäteen ajateltuna eihän tuo
ero ole mitään, mutta silloin tuntui maailmanlopulta.
Nään tässä
vaiheessa jo muitakin kokonaisen matkan juoksijoita: osa kävelee ja ilmeistä näkee,
ettei kellään ole helppoa. Sisuunnun. Minun ei ainakaan ole ollut pakko kävellä
missään vaiheessa, olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti juomapisteillä. Olen
rakentanut soittolistani siten, että kaikkien motivoivimmat biitit alkavat noin
30 kilsan kohdalta, koska arvelin etukäteen olevani silloin vaikeuksissa. Ja huh sitä musiikin voimaa! En voi sanoa
että 28 kilometrin jälkeen olo olisi ollut missään vaiheessa hyvä, mutta low pointista pääsin
ohi.
Reitin kulkiessa
jälleen Ruissalossa olin yllättänyt pienien mäkien määrästä. Ensimmäisellä
puolikkaalla vastaavalla osuudella olin ilmeisesti ollut niin sisällä
juoksukuplassa, että olin totaalisesti ignoorannut jatkuvan nousemisen ja laskemisen. Kui nää mäet ilmesty tänne tyhjästä, tääkin vielä. Vaikka oloni ei ollut mitenkään hyvä, ihmetyin vastaan tulevien selkien määrästä. En ole
katsonut kelloa puolivälin jälkeen, en halua katsoa. Keskityin vain olotilaan.
Aurinko porotti yhä kuumemmin ja minä olin jossain keskellä peltoa ja tuossa
on jotain lehmiä ja ei helvetti en kyllä enää koskaan lähde tällaiseen
idiotismiin.
31-42,2 km
Kolmenkympin low
pointin ohitettuani odotan koko aika väsymyksen voittavaa euforiaa siitä että
maali on lähellä. Sitä ei tule. Paha olo vaivaa edelleen. 37 kilometriä, enää 4
kilometriä. Miten niin enää. 4 kilometriä on ihan hirveä matka. Eiku hetkonen,
nyt ei juostakaan puolikasta, siis 5 kilometriä. Eiss…. Tällä vauhdilla siis
vielä yli puoli tuntia. Olen niin väsynyt etten oikeastaan jaksa edes kirota,
keskityn vain tuijottamaan tietä ja pysymään pystyssä. Mielessä käväisee ajatus
että onneksi jaksoin edes jonkun verran himmailla ekalla puolikkaalla,
hitaampaakin olisi voinut mennä.
Kaveri kysyi
juoksun jälkeen, missä kohtaa tiesin pääseväni maaliin. Mietin hetken ja
päädyin tulokseen, että ehkä 20 metriä ennen maalia. Etukäteen olin kuvitellut,
että 40 kilometrin kyltin jälkeen loppusuora on yhtä juhlaa. No ei ollut. Tosin
kun maalia lähestyttiin jokirannassa, lisääntynyt kannustus ja viimeiset
motivaatiobiisit nostivat hymyn huulille, mutta kokonaisuudessaan olo oli paha. Tyhjällä tiellä yksin maaliporttia kohti lyllertäessä, auringon
paistaessa ja kaverille yläfemmat heittäessä oli loppujen lopuksi kieltämättä aika upea fiilis jossain sen
kaiken väsymyksen alla. I did it!
Maalin jälkeen
Kaiken sen
väsymyksen keskellä tuntui epätodelliselta että se oli nyt ohi ja niinpä
jatkoin juoksuaskelin niin kauan että mulle
työnnettiin mitali kouraan ja tajusin että nyt saa oikeasti lopettaa. Olin unelmoinut että maalissa heitän selälleni ja oksennan, mutta vaihdoin vain tyynesti kävelyyn ja saman tien jalkoihin iski
valtava kipu ja lamaannus. Ihmettelin kun maalin välittömässä läheisyydessä
tarjoiltiin ainoastaan urheilujuomaa , vettä ja banaaneja. Ilmeisesti
tuotekassin finisher t-paitoineen olisi saanut jostain mutta en sitä tajunnut.
Loppusanat
Kaiken kaikkiaan
päivästä jäi ristiriitaiset fiilikset. Kaikki puolimaratontapahtumat ovat
painuneet mieleen endorfiinikännisinä, upeina päivinä. Kokomatkan kohdalla näin
kaksi päivää tapahtuman jälkeen päällimäisenä on edelleen aivan infernaalinen
jalkakipu ja yleinen väsymys. Olen kuitenkin huippuylpeä suorituksestani ja onnellinen että sain tämän ruksia bucket listiltäni, mutta
mitään hinkua esimerkiksi kokonaisen aikaa parantamaan ei ole.
Niin, ja mites se
aika? Kuten alla näkyy, vauhdinjako oli kerrankin kyllä todella onnistunut.
Treenin määrään ja valmistautumisen kehnouteen nähden 5 tuntia olisi ollut
realistinen aika, joten olen tuohon nelosella alkavaan numerosarjaan enemmän
kuin tyytyväinen.
Nyt onkin sitten
aika laittaa juoksutreenit tauolle (ehm, ihanku ei ois ollu jo kuukauden) ja
alkaa nauttia kesästä!
Hei mahtava teksti, kiitos! Aivan ahmin täällä näitä sinun juttujasi, kun tuntuu että ajatukset natsaa niin hyvin. :)
VastaaPoistaMoikka, kiitos kommentistasi: mukava kuulla etta joku naita juttuja lukeekin! Keveita kilometreja sulle ja mukavaa syksya sinne :)
Poista