maanantai 29. kesäkuuta 2015

Miltä tuntuu juosta ensimmäinen maraton: Paavo Nurmi Maraton 2015



Pähkinänkuoressa: huikeelta ja kivuliaalta.

Tässä postauksessa kerroin, miten etenin nollakunnosta puolimaratonille. Nyt kerron, miten suoriuduin ensimmäisestä kokonaisesta maratonistani.



Avaan myöhemmin omassa postauksessaan enemmän sitä, mitä tapahtui puolimaratonin ja kokomaratonin startin välissä. Kerrottakoon kuitenkin sen verran että motivaatio priorisoida juoksua laski mitä pidemmälle kesä eteni: aina oli jotain sillä hetkellä kiinnostavampaa. Lisäksi työkuvioista johtuen olin melkein unohtanut koko maratonin (!?) eikä tankkaus ja valmistaumisvaihekaan ollut niin onnistunut kuin olisi voinut olla. Maratonin ollessa lauantaina tankkaus olisi pitänyt aloittaa tiistaina, mutta jostain syystä olin kuvitellut että voin aloittaa pastan mättämisen vasta torstaina ja nestetankkauskin hoitui vielä keskiviikkoiltana oluella… Oh my… Muun muassa näiden seikkojen takia olo ei ollut ennen kisaa kovinkaan itsevarma. 

Startissa. Vielä hymyilyttää.
Startti
Suurin huolenaiheeni oli ollut mahdollinen helle, sillä en siedä kuumuutta lainkaan. Kun kisapäivän aamuna mittari näytti 17 astetta ja ilmassa oli tihkusadetta, alkoi mieli kohota. En ollut niinikään työkuvioiden takia juossut kuin yhden 10 min pätkän juoksumatolla viimeiseen kahteen viikkoon, mikä ehkä kunnon kannalta ei ollut hyvä, mutta henkisesti ehdottoman jees. Pitkän tauon jälkeen oli jo suorastaan himo päästä juoksemaan, kun kuluneen kevään aikana useasti toistuvat lenkit alkoivat lähinnä kyllästyttää. Lähtöviivalla oli hyvä ja innostunut fiilis ja jopa pieni sadekuuro siivitti lähtöä. En ihan tajunnut mihin olin ryhtymässä, joten olin vielä aika coolina. 
Vähän ennen lähtöä: joko mennään?


1-10 km
Tässä sitä nyt mennään! Jostain syystä en ollut osannut odottaa niin paljon kannustajia reitin varrelle Turussa, joten olin positiivisesti yllättynyt. Tarkoitukseni oli lähteä viiden tunnin jäniksen perään alussa siitä syystä, että tiesin yksi suurimpia haasteita olevan vauhdinjako.Toisin sanoen maltti ottaa alku tarpeeksi hitaasti. Jänistä ei näkynyt, mutta huolehdin omalla kellollani eteneväni noin 7 minuutin kilometrejä: vauhtikestävyysalueelle ei ollut treenin ja valmistautumisen puutteesta johtuen asiaa. Ykköstavoite oli päästä maaliin ja alle viiden tunnin aika olisi plussaa.

Ensimmäisten kilometrien aikana lähtöviivan innostunut olo oli kaikonnut ja jotenkin tympi. Fyysisesti tunsin olevani erittäin hyvissä voimissa mutta henkisellä puolella jokin tökki. Mietin sitä, että minulla on huhtikuun alun ja elokuun puolivälin välissä kokonaiset kaksi vapaata viikonloppua ja niistä toinen kuluu tällaiseen pelleilyyn. Mietin huonoa valmistautumista ja kiroan, ettei viikonlopusta edes jää saletisti käteen muuta kuin häpeä siitä että olen joutunut keskeyttämään. Mietin mitä kaikkea muuta voisin olla tekemässä. Hidas vauhti pännii myös, nään vaan jatkuvana liutana selkiä jotka menevät eteenpäin. Keskityn musiikkiiin ja omiin ajatuksiini, tuskin huomioin maisemia ollenkaan.

Jossain vaiheessa ennen kymppiä lähdössä hukkaamani 5 tunnin jäniksen selkä tulee vastaan, mutta päätän kiriä ohi koska tiedän runsaan nestetankkauksen ansiosta joutuvani käymään jossain vaiheessa vessassa ja ajattelen liittyväni peesiin tämän reissun jälkeen. En kuitenkaan malta tähän ja jänönen joukkoineen jää myös vessakäynnin jälkeen niin kauas ettei heitä sen koommin näy kun takanapäin, puolivälin jälkeen ei ollenkaan.

Koska tankkausvaihe jäi hyvin vajavaiseksi, olen varustautunut runsailla määrillä geelejä ja glukoosipastilleja - ihankun ne korvaisi tämän puutteen rriigghhtt... Luonnollisesti en ole tehnyt mitään suunnitelmaa niiden napsimiseen eikä oikeastaan ole edes mitään hajua miten usein niitä pitäisi ottaa. Treenatessa pitkiksillä olen ottanut vain yhden geelin per 10 kilometriä, joka on tuntunut aika vähältä. Napsin siis suurin piirtein joka toinen kilometri pastillia ja 8 kilometrin kohdalla otan geelin. Kävelen joka juomapisteellä ja hörpin reilusti sekä urheilujuomaa että vettä.
Puoliväli: ei tunnu missää!


11-21,1 km
Endorfiinit alkoivat ottaa yliotteen tympeästä fiiliksestä. Valmistautumisessa olin onneksi keskittynyt olennaisimpaan eli huippusoittolistan tekemiseen ja luureista tulee aina vaan parempaa musiikkia ja kilometrit lentävät ohi. Alan lipsua 7 minuutin säännöstä ja vauhti kovenee jonkin verran. Joskus 15 kilometrin kohdalla uskallan ajatella ensimmäistä kertaa maaliin pääsyä, sillä askel rullaa naurettavan kevyesti edelleen, kun kaikilla harjoituspitkiksillä tässä vaiheessa on alkanut jo väsy painaa. 

Etukäteen olin huolissani, miten pärjään niin pitkän ajan omien ajatusteni parissa, koska silkka tylsistyminen omaan seuraani on ollut 2-3 tunnin harjoituspitkiksillä ongelma. Huomaan, että huoli on turha, sillä ajatukset pyörivät lähes koko ajan juoksussa: nyt pastilli, keskikroppa tiukkana, nyt geeli, seuraavalla juomapisteellä pelkkää vettä kun otin nyt geelin, sattuukohan mua jalkoihin, olikohan kohta jo suolakurkkuja, pitäisi varmaan muistaa pyöritellä käsiä kun tuokin juoksija niin tekee, kohta 17 kilometriä, paljon kellon pitäisi olla silloin, 17 kertaa 7, montakos minuuttia tunnissa olikaan, moneltakohan mä starttasin…

Maratonin parhaimmat kilometrit ovat noin 18-21,1. En voi uskoa että matka on ollut tähän asti niin helppoa. Olin henkisesti valmistautunut hiertymiin, penikkakipuihin, polvikipuihin, auringonpolttamiin, kuulokkeiden hajoamiseen (mulle musiikki on niin tärkeää että tämä olisi näistä pahin skenaario) sekä yleiseen huonovointisuuteen, mutta puolimatkassa olo on aivan loistava. Hymyilen leveästi katsojille puolikkaan maalissa, jammailen ja laulan musiikin tahdissa sekä heitän parille lapselle yläfemmat. Puolimaratonin maalissa on myös tapaaminen huoltajaksi lähteneen isäni kanssa, joka antaa lisää geelejä ja pastilleja sekä varasoittimen, jos ensimmäisestä loppuu akku kesken. Oman kelloni mukaan aikaa on kulunut noin 2:20 ekaan puolikkaaseen ja pohdin olenkohan sittenkin aliarvioinut itseni ja himmaillut aivan turhaan ja haaveissa käy jopa kiriminen toisella puoliskolla 4:30 aikaan, energiaa kun tuntuu riittävän.

21,1-30 km
Muutos henkisessä olotilassa välittömästi puolikkaan maalin ohittamisen jälkeen on valtava. Olen saanut matkan varrelta hirveästi energiaa sekä muista juoksijoista että kannustajista, mutta kokonaiselle maratonille jatkaa vain pieni osa juoksijoista ja nekin ovat hajaantuneet, kannustajista puhumattakaan. Juoksen aution kadun reunustaa ja pohdin näinköhän olen edes oikella reitillä. Huh, jossain takana näkyy joku toinenkin numerolapullinen. Fiilikset alkavat taas mennä suuntaan tympeä, kun ns. suuren urheilujuhlan tuntu on poissa. Koska ensimmäinen puolikas sujui luultavasti kiitos hitaamman vauhdin niin jouhevasti, ajatus toisesta samanlaisesta kierroksesta ei sinänsä tunnu yhtään mahdottomalta, mutta juoksu alkaa jo kyllästyttää. Kirsikkana kakkuun pilvet katoavat ja aurinko astuu esiin hiillostamaan. Voisko tää jo olla ohi?

Hetkellisesti mielialaa piristää noin 24 kilometrin kohdalla toiselta kierrokselta jo vastaantulevan miehen spontaani yläfemma (kiitos!), mutta sen jälkeen tullaankin kohinalla alas. Väsymys alkaa painaa tosissaan ja huono olo hiipii myös. En sen kummemmin asiasta tiedä, mutta uskoisin että suunnittelemattomalla geelien ja pastillien napsimisella voisi olla osuutta asiaan: liika on kuitenkin aina liikaa. En tämän jälkeen saakaan alas muuta kiinteää kuin pari banaaninpalaa. Positiivista on että joudun käymään jo toisen kerran vessassa joskus 25 kilometrin kohdalla, joten edes nesteitä on nautittu tarpeeksi. Kiittelen myös ensimmäisen puolikkaan sateista ja pilvistä säätä, sillä kuumuus tosissaan tekee olon tukalaksi ja mietin mitkä olisivat tunnelmat jos paahdetta olisi ollut alusta saakka.

Jos hieman ennen puolikasta oli maratonin high point, ehdoton low point oli kilometrit 28-31, vaikka varsinaista seinää ei onneksi tullutkaan vastaan. Vastoin ennakko-odotuksia ongelmaksi ei koitunut jalkojen väsyminen kuten pitkiksillä, vaan yleinen pahoinvointi. Pelkäsin ihan tosissani että pyörryn tai oksennan tai molempia samaan aikaan, mutta sinänsä luovuttaminen ei käynyt mielessä kuin ajatuksenpuolikkaana. Luulin kuitenkin olevani jo 30 kilometrin kohdalla, ja tämä on siis henkisesti tärkeä juttu koska en ole aikaisemmin juossut sitä pidemmälle. Saavuin juomapisteelle, aloin kävellä ja kulautin urheilujuomaa. Yökkäysrefleksi. Hirveä pettymyksen aalto pyyhkäisee jo yli. Tää tais sitten olla tässä, jos edes nestettä ei saa alas. Kuvittelin mielessäni miten joudun kertomaan kaikille että yritys oli kova mutta en päässyt maaliin. Itkettää. Luuseri! Join kaksi mukia vettä ja yritin rauhoittua. Jo 30 kilsaa. Loppu menee vaikka kontaten.  Sitten nään  kyltin: 29 km. Ei voi olla totta. Näin jälkikäteen ajateltuna eihän tuo ero ole mitään, mutta silloin tuntui maailmanlopulta.

Nään tässä vaiheessa jo muitakin kokonaisen matkan juoksijoita: osa kävelee ja ilmeistä näkee, ettei kellään ole helppoa. Sisuunnun. Minun ei ainakaan ole ollut pakko kävellä missään vaiheessa, olen tehnyt sen ihan vapaaehtoisesti juomapisteillä. Olen rakentanut soittolistani siten, että kaikkien motivoivimmat biitit alkavat noin 30 kilsan kohdalta, koska arvelin etukäteen olevani silloin vaikeuksissa.  Ja huh sitä musiikin voimaa! En voi sanoa että 28 kilometrin jälkeen olo olisi ollut missään  vaiheessa hyvä, mutta low pointista pääsin ohi.
Reitin kulkiessa jälleen Ruissalossa olin yllättänyt pienien mäkien määrästä. Ensimmäisellä puolikkaalla vastaavalla osuudella olin ilmeisesti ollut niin sisällä juoksukuplassa, että olin totaalisesti ignoorannut jatkuvan nousemisen ja laskemisen. Kui nää mäet ilmesty tänne tyhjästä, tääkin vielä. Vaikka oloni ei ollut mitenkään hyvä, ihmetyin vastaan tulevien selkien määrästä. En ole katsonut kelloa puolivälin jälkeen, en halua katsoa. Keskityin vain olotilaan. Aurinko porotti yhä kuumemmin ja minä olin jossain keskellä peltoa ja tuossa on jotain lehmiä ja ei helvetti en kyllä enää koskaan lähde tällaiseen idiotismiin.

31-42,2 km
Kolmenkympin low pointin ohitettuani odotan koko aika väsymyksen voittavaa euforiaa siitä että maali on lähellä. Sitä ei tule. Paha olo vaivaa edelleen. 37 kilometriä, enää 4 kilometriä. Miten niin enää. 4 kilometriä on ihan hirveä matka. Eiku hetkonen, nyt ei juostakaan puolikasta, siis 5 kilometriä. Eiss…. Tällä vauhdilla siis vielä yli puoli tuntia. Olen niin väsynyt etten oikeastaan jaksa edes kirota, keskityn vain tuijottamaan tietä ja pysymään pystyssä. Mielessä käväisee ajatus että onneksi jaksoin edes jonkun verran himmailla ekalla puolikkaalla, hitaampaakin olisi voinut mennä. 

Kaveri kysyi juoksun jälkeen, missä kohtaa tiesin pääseväni maaliin. Mietin hetken ja päädyin tulokseen, että ehkä 20 metriä ennen maalia. Etukäteen olin kuvitellut, että 40 kilometrin kyltin jälkeen loppusuora on yhtä juhlaa. No ei ollut. Tosin kun maalia lähestyttiin jokirannassa, lisääntynyt kannustus ja viimeiset motivaatiobiisit nostivat hymyn huulille, mutta kokonaisuudessaan olo oli paha. Tyhjällä tiellä yksin maaliporttia kohti lyllertäessä, auringon paistaessa ja kaverille yläfemmat heittäessä oli loppujen lopuksi  kieltämättä aika upea fiilis jossain sen kaiken väsymyksen alla. I did it!
 
Nytkö saa laatottaa?
Maalin jälkeen
Kaiken sen väsymyksen keskellä tuntui epätodelliselta että se oli nyt ohi ja niinpä jatkoin juoksuaskelin  niin kauan että mulle työnnettiin mitali kouraan ja tajusin että nyt saa oikeasti lopettaa. Olin unelmoinut että maalissa heitän selälleni ja oksennan, mutta vaihdoin vain tyynesti kävelyyn ja saman tien jalkoihin iski valtava kipu ja lamaannus. Ihmettelin kun maalin välittömässä läheisyydessä tarjoiltiin ainoastaan urheilujuomaa , vettä ja banaaneja. Ilmeisesti tuotekassin finisher t-paitoineen olisi saanut jostain mutta en sitä tajunnut.
 
Toi mitali on kyl oikeesti nii hieno!!
Loppusanat
Kaiken kaikkiaan päivästä jäi ristiriitaiset fiilikset. Kaikki puolimaratontapahtumat ovat painuneet mieleen endorfiinikännisinä, upeina päivinä. Kokomatkan kohdalla näin kaksi päivää tapahtuman jälkeen päällimäisenä on edelleen aivan infernaalinen jalkakipu ja yleinen väsymys. Olen kuitenkin huippuylpeä suorituksestani ja onnellinen että sain tämän ruksia bucket listiltäni, mutta mitään hinkua esimerkiksi kokonaisen aikaa parantamaan ei ole.


Niin, ja mites se aika? Kuten alla näkyy, vauhdinjako oli kerrankin kyllä todella onnistunut. Treenin määrään ja valmistautumisen kehnouteen nähden 5 tuntia olisi ollut realistinen aika, joten olen tuohon nelosella alkavaan numerosarjaan enemmän kuin tyytyväinen.



Nyt onkin sitten aika laittaa juoksutreenit tauolle (ehm, ihanku ei ois ollu jo kuukauden) ja alkaa nauttia kesästä!


2 kommenttia:

  1. Hei mahtava teksti, kiitos! Aivan ahmin täällä näitä sinun juttujasi, kun tuntuu että ajatukset natsaa niin hyvin. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka, kiitos kommentistasi: mukava kuulla etta joku naita juttuja lukeekin! Keveita kilometreja sulle ja mukavaa syksya sinne :)

      Poista