Yangon: ensivaikutelmat Myanmarista

"Is it a country?" Täällä Ausseissa small talkin olennainen osa on käydä tulevaisuuden matkasuunnitelmat läpi ja Myanmar ei taida olla se odotetuin vastaus. Yllättävän usein jouduin etenkin maaseudun junteille asukkaille näyttämään kyseisen paikan kartalta. En oikeen tiedä, mitä itsekään odotin tältä hämyiseltä maalta. Tiesin, ettei se ainakaan matkailun osalta ole niin kehittynyt kuin esimerkiksi naapurinsa Thaimaa. Ajankohtaisen ja oikean tiedon löytäminen koskien esimerkiksi majoitusta, pankkiautomaatteja ja maan sisällä liikkumista oli etukäteen yllättävän vaikea löytää, joten positiivisella tavalla ehkä jopa vähän jännitti että mitä tulee vastaan.

Hämmentävä on ehkä paras sana kuvaamaan ensitunnelmia Yangonista, joka on maan entinen pääkaupunki ja nykyisin suurin kaupunki. Samalla kertaa kaikki oli kuin missä tahansa muussa aikaisemmin vierailemassani aasialaisessa kaupungissa, samalla jotain ihan muuta. Kuumuus, ruokakojut, katukuva, skootteriruuhkat ja melu muistuttivat esimerkiksi Bangkokin vanhaa kaupunkia. Kun oli saanut aasiamoden päälle (lue: kaoottisuus ja aistien ylkuormitus ei tuntunut enään niin kokonaisvaltaisesti), alkoi huomaamaan yksityiskohtia, jotka paljastivat että nyt ollaan vähän Khao San roadia pidemmällä.

Ensinnäkin vaatetus. Olimme ystäväni kanssa tietoisia siitä, että more is more mitä tulee pukeutumiseen, joten olin paahtavasta lämmöstä huolimatta siveellisesti peittänyt olkapäät ja polvet. Onneksi, muuten olisi ollut aika alaston olo. Länsimaisia vaatteita ei paikallisilla ole oikeastaan ollenkaan: sekä miehet ja naiset pukeutuvat pitkään longyi-hameeseen. Naisilla oli yläosana tähän sopiva paita, joka peitti vähintään olkapäät (jos kiinnostaa enemmän suosittelen googlea koska itse en jotenkin kehdannut kuvata paikallisia arkitouhuissa). Näitä olikin sitten lukemattomissa eri väreissä ja kuvioissa. Käsittääkseni useimmissa matkaoppaissa ja vastaavissa ohjeistetaankin Myanmarissa myös turisteja pukeutumaan hieman peittävämmin myös temppeleiden ulkopuolella, etteivät paikalliset tuntisi oloaan kiusalliseksi. Olin aika järkyttynyt siitä, miten vähän kunniotusta tähän suurimmalta osalta matkailijoista löytyi. Nolot Turret top listalle pääsivät esimerkiksi pelkissä pikkuhousuissa hostellin edessä hengannut tyttö, toinen kuka oli menossa temppeliin napapaidassa ja minishortseissa ja sitten lukematon määrä olkapäitä ja polvia ja ihoa siltä väliltä. En tiedä onko kyse välinpitämättömyydestä vai tietämättömyydestä vai mistä, mutta oli suuri myötähäpeä.

Toinen asia minkä huomasi vasta pienen ajan pällistelyn jälkeen oli se, että ylipäätään mikään länsimaalainen katukuvassa oli minimaalista. Ei ollut mäkkäriä, ei englanninkielisiä kylttejä, ei uusimman hömppäkomedian mainoksia. KFC:n taisin bongata. Saa tosin nähdä, kuinka kauan menee että Starbucksit ja mäkkärit saapuvat. Yangon oli muutenkin aika paljon rakennustyömaata, toivottavasti kaupunki ei ala kehittyä vain räjähdysmäisesti kasvavan matkailun ehdoilla. Samoin on tottunut siihen että samat Justin Bieberin ja Taylor Swiftit pyörivät taksin radiossa, ravintoloissa ja kaikkialla muuallakin mutta noin 2,5 viikon aikana taisin kuulla kahdesti länsimaista musiikkia. Yleisesti englanninkielen täydellinen osaamattomuus oli myös jotain mihin en ole tottunut. Mitään kovin syvällisiä keskusteluita en ole aikaisemminkaan Aasiassa paikallisten kanssa käynyt, mutta oli aika yllätys, kun hostellin respassa ei ymmärretty sanaa "bus". Toki myös poikkeuksia löytyi!

Mitä sitten Yangonissa on matkailijalle? Meidän ohjelmaan kuuluivat yleisen pällistelyn lisäksi Bogyoken markkinat, maan tärkein pagoda Shwedagon Pay ja kierros paikallisella junalla. Markkinat olivat ihan perus, pagoda sen sijaan oli oikeen vaikuttava iso kultainen pytinki. Hämmentävyyttä oli taas, sillä ensivaikutelma on vanha, pyhä paikka, jossa parveilee munkkeja. Kun katsoo tarkemmin huomaa, että munkit ottavat älypuhelimilla selfieitä. Iso kontrasti oli myös nousta ränsistyneiltä kaduilta keskelle kultaa ja jalokiviä.

Junareissulla päästiinkin sitten seikkailun makuun. Kyseessä on siis paikallisten kulkuväline, jolla pääsee näkemään sekä ympäröivää seutua että jokapäiväistä meininkiä. Tämän siis piti olla kehärata. Jossain vaiheessa kuitenkin selvisi, että kehärata on rikki ja juna jossa olimme istuneet oin 1,5 tuntia on menossa johonkin ihan muualle kuin takaisin Yangoniin, uups. Ei mitään, ulos junasta asemalle keskellä ei mitään missä vuohet käyskenteli kiskoilla toivoen että takaisinpäin olisi menossa joku juna: onneksi menikin. Itse en voi sanoa nauttineeni tästä elämyksestä, vaikka jälkeenpäin ajateltuna erilainen kokemus olikin. Junaan siis tuli meni erilaisia kaupustelijota, tavaraa ja eläimiä, jossain vaiheessa olit banaanikuorman alla ja jossain vaiheessa vahingossa istuit paikalliset herran syliin.

Yangonissa vierailee luultavasti hyvin suuri osa Myanmarin matkaajista, koska se on tärkeä gateway. Minulle ainakin pari päivää oli ihan riittävästi: tämä kaupunki ei vienyt sydäntäni. Seuraava kohde olikin sitten jotain mikä oli ollut matkailun osalta bucket listini kärkipäässä, siitä myöhemmin lisää!

Still alive

Ei, en löytänyt itselleni aussifarmaria ja jäänyt ikuisesti Mukinbudiniin (näin on joillekin pubin aikaisemmille työntekijöille käynyt). Suoritin jäljellä olevat viikot kunnialla loppuun, vaikka hajotuksen määrä lopussa oli tasoa huonosti toimiva wifi. Töiden loppuminen tuntuikin kaiken odotuksen jälkeen epätodelliselta. Viimeinen ilta vietettiin paikalliseen malliin, kun lähdettiin johonkin "festareille" 40 kilometrin päähän eli ihan naapuriin. Kaksipaikkainen auto (nämä on muuten aika yleisiä ainakin tuolla maalla) ja kolme ihmistä niin meikä matkusti penkkien takana peittojen alla siltä varalta että poliisi pysäyttää. Pahis! Siinä tanssiessa ja laulaessa livebändin tahtiin ansaittu kylmä kalja kädessä keskellä peltoa huikeimman tähtitaivaan alla ajattelin että ehkä ei tää nyt niin kauheeta ollutkaan.

Perthiin palaaminen seuraavana päivänä oli niin hämmentävää ja ihanaa kuin olin kuvitellut: vapaus! Ihmisiä! Kauppoja! Ravintoloita! Biitsi! Perth on myös yksi valtava rakennustyömaa ja kaupunki muuttuu jatkuvasti: kahdessa kuukaudessa rantabulevardi oli jo ihan erinäköinen. Ehdin myös ottaa kontaktia surffilautaan, mutta se ei ollut mikään itsetuntoa hivelevä kokemus. Noh, lauta ei ollut yhtään aloittelijaystävällinen eikä kaverini oikeen opettajaainesta, syytän tätä ja kokeilen ehkä jollain ihan oikealla oppitunnilla uudestaan.

Seuraava kohde olikin sitten (rumpujen pärrrinäää) Kaakkois-Aasia, johan mä ehdin olla sieltä 5 kuukautta pois... Kaverini oli kotimatkalla Suomeen Uuden-Seelannin vuodelta niin oli reunionin paikka. W&H viisumilla saa siis mennä ja tulla maasta niin paljon kuin huvittaa, mutta 12 kk tikittää jatkuvasti. Jonkun mielestä on ehkä hölmöä "tuhlata" viisumipäiviä reissaamalla muualla, mutta omasta mielestäni on mukava myös hyödyntää sijainti ja kohtuuhintaiset lennot Aasiaan.  Me siis viimeisenä kouluprojektina suunniteltiin matkapaketti Myanmariin ja Laosiin ja silloin ajateltiin että ois maailman paras läppä oikeesti toteuttaa se suunnitelma. Sitten olikin lennot varattuna :D

Tapasin ystäväni Yangonissa ja silloin valmiiksi oli suunniteltu kolme viikkoa Myanmariin ja lennot Laosiin, sen jälkeen avointa. Loppujen lopuksi tuli vietettyä viikko Laosissa ja kaksi vielä Vietnamissa, josta tie vei hitaasti ja varmasti Kuala Lumpurin, Singaporen ja Darwinin kautta Cairnsiin itärannikolle. Täällä hengailen vielä pari vikkoa, sitten alkaa taas työnteko! Meidän matkasuunnitelma Aasiassa oli sen verran kunnianhimoinen, ettei esim. nukkumiselle jäänyt aikaa niin blogin päivittäminen ei reissun päällä käynyt edes mielessä. On kuitenkin paljon kuvia ja kommelluksia suht tuoreessa muistissa niin palailen noihin tunnelmiin vielä jälkikäteen.

Näihin tunnelmiin, palaillaan!

#vainautiomaajutut

Täällä Australian maaseudulla eläessä tulee päivittäin vastaan wtf-hetkiä. Varsinkin ekat viikot luulin ajoittain olevani piilokamerassa. Moni kun on ollut utelias millaista elämä täällä on, tässä randomisti mieleen tulevia juttuja. Näitä olisi varmasti lisääkin mutta osasta on ehkä tullut niin arkipäivää etten enää edes kiinnitä huomiota :D Tiedät siis olevasi Mukinbudinissa kun...

 ...pitää ostaa uusi sim-kortti, sillä ainoastaan yhdellä operaattorilla on alueella kuuluvuus
...käyt juoksulenkillä, joka kulkee noin 300 m asutuksen keskellä ja sen jälkeen kaksi ihmistä tulee työpaikallesi kommentoimaan miltä näytit juostessasi
...lenkillä ei voi käydä pimeällä sillä katuvaloja ei ole kuin yhden lyhyen tien varrella
...yleensä lenkillä ei voi käydä ollenkaan koska aurinko polttaa niin kuumasti että olo on kuin uunissa. Tämä tosin on muuallakin Australiassa

 ...jos joku kysyy miten löytää hotellillenne kerrot että se on helppoa, koska kyseessä on kylän ainoa kaksikerroksinen rakennus
...kysyt paikalliselta nuorisolta miten he kuluttaa aikaansa täällä, vastaus on että juodaan kaljaa ja ammutaan kenguruita
...yrität puhua puhelimessa ystäväsi kanssa mutta vieressä on niin äänekäs parvi papukaijoja että joudut siirtymään sisätiloihin

 ...kävelet ulkona ja ajattelet kuinka ihanan viileältä ilma tuntuu. Mittarissa 37 astetta. Huom tämä oli tosin sen jälkeen kun lämpöä oli ollut joka päivä 40-45 astetta
...lämpöä on vähemmän kuin 30 astetta laitan pitkät housut ja takin päälle
...ihmiset joita et ole koskaan nähnyt tietävät sun nimesi, kuinka kauan olet kylässä ollut ja luultavasti mitä söit eilen päivälliseksi
...päivän jännittävin hetki on itse asiassa yleensä nähdä mitä on päivälliseksi
...ajatte naapurikylään 80 kilometrin päähän koska kaverisi pitää päästä kampaajalle
...kampaaja tietää kaiken mitä tapahtui teidän bileissä kaksi viikkoa sitten
...niin tietävät luultavasti kaikki muutkin 100 kilometrin säteellä

 ...jos baariin tulee joku ketä et tunne nimeltä ihmettelet työkaverisi kanssa kuka se mahtaa olla ja mitä ihmettä se täällä tekee
...ruokatilausta ottaessa ihmiset eivät vaivaudu kertomaan allergioistaan tai erikoisruokavalioistaan, koska he olettavat että ne ovat keittiössä tiedossa. Usein kun kerron kenelle annos tulee ne kyllä ovatkin
...baarissa on musiikkia ainoastaan, jos joku asiakkaista laittaa jukeboksin soimaan
...on enemmän sääntö kuin poikkeus juoda baarissa niin paljon ettei välttämättä pysty kävelemään, mutta sitten ajaa autolla kotiin (huom siis asiakkaat en minä terkkui äiti)
...paitsi silloin kun paikallinen poliisi on paikalla. Ja he ovat onneksi melko usein, koska mistään muualta ei saa kymmenien kilometrien säteellä ruokaa iltaisin
...ruokailun ohessa paikallinen poliisi esittelee mulle kaikki varusteensa ja miten niitä käytetään. Pippurisumute on kuulemma inhottavin
...vietämme sunnuntaita grillaten kaverin farmilla, ja hän kertoo kutsuneensa naapurin myös. Kysyessäni selviää, että "naapuri" on joku kuka asuu "vain" 15 kilometrin päässä

 ...ohi ajaa rekka, jonka perässä on kahdessa kerroksessa lehmiä
...työtehtäviisi kuuluu etsiä ja tappaa kaikki hämähäkit baarista

Yleisesti asia, joka tuli parissa kohtaa esille ja joka jaksaa hämmästyttää päivittäin, on se miten ihmiset tosiaan tietää kaikesta ja kaikista kaiken ja juoruilu on yleisesti lempiharrastus. Olen myös itse pienemmästä kaupungista kotoisin, mutta tämä meininki on kyllä ihan toista luokkaa. En vaan voi ymmärtäää, miten toisten asiat voi kiinnostaa niin hirveästi. Täältä lähtemisessä odotankin vapautta elää elämääni ilman kyyliä.

Yksi matkailun pointtihan on nähdä erilaisia tapoja elää ja näin laajentaa omaa maailmankatsomustaan. En siis edelleen kadu että tulin tänne.

Silti: TJ 16

Ihmiskoe: kaksi kuukautta roskaruokakuurilla

Mitä tapahtuu, kun kaurapuuro vaihtuu sokerimuroihin, kasviskuskus valkoiseen paahtoleipään ja salaatti uppopaistettuun lihaan? Kun työrupeamani täällä outbackissa on ohi, osaan valitettavasti vastata tähän. Täällä keskellä-ei-mitään työskentelyssä diiliin tosiaan kuuluu täysi ylläpito. Onneksi olin aikaisemmin viettänyt vastaavalla konseptilla kesän Saksassa, joten osasin aavistella, ettei täysi ylläpito varsinaisesti tarkoita valinnanvaraa notkuvia buffetpöytiä. Kuten tuosta aloituksesta voi päätellä, olen saanut sopeutua paikalliseen ruokavalioon, joka on yhtä kaukana mistään ravintosuosituksista kuin tämä mesta on sivistyksestä. Otan tämän kuitenkin uutena kokemuksena: maassa maan tavalla ja sitä rataa!

Ranskalaisia pekonilla, juustolla ja kermakastikkeella mmmm. Ruokajuomana limua. Ok myönnetään tää oli vähän spessutapaus normaalisti ei ihan näin överi :D

En missään nimessä voi väittää etenkään näin reissussa syöväni noin yleensä mitenkään esimerkillisesti. Kuitenkin täällä kun olen seurannut ihmisten syömistapoja (juu, olen kyylä), olen erittäin kiitollinen jo kotona opituista perusterveellisistä ruokailutottumuksista. Esimerkiksi minulle on itsestäänselvää, etteivät ranskalaiset ole arkiruokaa eikä limsa janojuoma. Paikallisille taas ne ovat hyvinkin normaali osa lautasmallia. Olen nähnyt, kuinka jo kaksivuotiaan taaperon päivittäinen lounas koostuu lajitelmasta erilaisia uppopaistettuja asioita - minusta se on vähän surullista.

Viime vuosina olen alkanut kiinnittää huomiota ravinnon merkityseen sekä henkisessä että fyysisessä hyvinvoinnissa. Kun pääsen itse vaikuttamaan siihen mitä suuhuni laitan, pyrin kiinnittämään huomiota riittävän proteiinin, hiilihydraattien ja hyvien rasvojen ohella myös muihin ravintoaineisiin. Käytännössä tämä tarkoittaa mahdollisimman monipuolisesti erilaisia hedelmiä, vihanneksia, pähkinöitä, täysjyväviljaa jne. Tämä on siis tavoite, mutta rehellisyyden nimissä on myös päiviä, jolloin aamupalaksi on jäätelöä ja päivälliseksi nuudeleita. Ero sekä fyysisessä vireystilassa että mielialassa on ruokailuiden osalta onnistuneiden ja vähän vähemmän onnistuneiden päivien välillä kuitenkin todella suuri. Varsinkin kun laadukkaaseen ruokavalioon yhdistää liikunnan, olen mielestäni paljon parempi versio itsestäni.

Mitä siis otsikon "roskaruokakuuri" noin käytännössä tarkoittaa? Meillä on täällä yksi lämmin ateria päivässä ja sen lisäksi sitten (sokeri)muroja tai (sokeri)pikapuuroja ja paahtoleipää kinkulla ja juustolla. Kuulostaa aika vähältä, mutta onneksi annoskoot ovat sen verran isoja että tuosta lämpimästä ateriasta usein riittää myös seuraavan päivän lounaalle paahtoleivän kaveriksi. Lämmin ateria on yleensä jotain lihaa/kanaa/kalaa ranskalaisten/ salaatin/perunamuussin/pakastevihannesten kera. Usein annoksessa on jotain uppopaistettua tai vähintään kasa juustoa tai rasvaista kastiketta. Jos annokseen kuuluu salaatti, siinä on lähinnä tölkkipapuja, -maissia, pari viipaletta kurkkua ja tomaattia - ja myös salaatti on kruunattu juustoraasteella, what :D

Yksipuolisen ruokavalion vaikutus yleiseen vireystilaan ja mielialaan on mielestäni nähtävissä nyt neljän viikon jälkeen. Olo on ns. normaaliin verrattuna vetämätön ja apaattinen. Nälkä tuntuu myös olevan aika usein, kun kaloririkkaita ruokia ei voi syödä määrällisesti niin paljon kuin normaalisti kokkailemiani kasvispainotteisia. Koska ongelma on nimenomaan ruuan ravintoköyhyydessä määrän ollessa kohtuullinen, paino on kai pysynyt suhteellisen samana (vaatteet ei vielä ainakaan hirveästi kiristä haha). Liikuntaa tulee harrastettua myös ihan kiitettävästi. Onneksi täällä on yllättävän hyvä kuntosali, jossa on tullut vietettyä aika paljon aikaa ihan siitäkin syystä, ettei täällä oikeen muutakaan tekemistä ole. Lisäksi täällä on uima-allas, jossa olen pitkästä aikaa käynyt uimassa matkaa. Treenaamisestakin tosin tuntuu olevan poissa sellainen kunnon tekemisen meininki. Se tosin ainakin osaksi saattaa johtua kuumuudesta ja siitä että työt ovat melko fyysisiä ja vievät energiaa, en tiedä.

On tässä kokeilussa kuitenkin jotain hyvääkin. Itselleni haasteellista on aina ollut säännöllinen ateriarytmi, koska töissä tuntini ovat usein vaihdelleet ja tykkään muutenkin pitää arkeni kiireisenä. Täällä taas lämmin ruoka on päivittäin 17.30 ja sen ympärille tulee huomaamatta suunniteltua päivän muut ateriat fiksusti. Lisäksi rutiinia auttaa tismalleen samanlaisena rullaavat työviikot. Epäsäännöllistä syömistä seuraa helposti toinen paheeni napostelu, joka on täällä jäänyt ihan kokonaan pois. Olen aika sokerihiiri ja herkkuihin tulee sorruttua turhan usein ja katson ansainneeni sen kun muuten syön niin hyvin (jepjep). Täällä ei taas tulisi mieleenkään kaiken paskan päälle syödä vielä suklaata.

Matkaillessa ei tietenkään voi noudattaa mitään kovin tarkkaa ruokavaliota, mutta yleensä on kuitenkin mahdollisuus tehdä vähän parempia valintoja. Positiivista tässä on myös, että tämän shokkihoidon jälkeen ei kyllä varmaan tee vähään aikaan mieli mitään roskaruokaa. En malta odottaa, että voin olla syömättä ranskalaisia ja valkoista paahtoleipää! 

Onko joku muu joutunut olosuhteiden pakosta joustamaan omasta ruokavaliostaan?

Vääränlainen juoksijaksi?

Kukapa ei joskus vatvoisi, mitä muut minusta ajattelevat. Itse myönnän sortuvani tuohon aika turhankin usein. Nolo, hävetä ja kehdata ovat toistuvasti osana lauseitani. Tiedostan, että ajatukseni ovat vähän hölmöjä. Niin kuin esimerkiksi silloin kun mietin kehtaanko kirjoittaa juoksuharrastuksestani johonkin noloon blogiin. Kehtaanko ylipäätään sanoa, että harrastan juoksemista? Miksi?

Tässä joitakin juoksijaan usein liitettäviä mielikuvia:

⟡ Solakoita ja rasvattomia ulkomuodoltaan

⟡ 10 kilometrin enkka ainakin 50 minuuttia

⟡ Juoksijat eivät "käy lenkillä", vaan noudattavat monipuolista mutta rankkaa ohjelmaa, jossa on juuri sopivasti peruskestävyys- ja vauhtikestävyysharjoituksia
⟡ Juoksemassa käydään vähintään 4 kertaa viikossa

⟡ Ei koskaan sorruta paheisiin kuten juomaan kaljaa, itse asiassa oikea juoksija ei edes sellaisia kaipaa

⟡ Noustaan pirteänä aamulenkille kello kuusi ja se on ihanaa

⟡ Omistetaan kaikenlaisia laitteita, joilla analysoida juoksua

Nyt seuraa paljastus: en täytä noista kohdista ainuttakaan. Erityisesti tuo ensimmäinen nolottaa, kun uusille ihmisille kertoo harrastavansa juoksua. En ole solakka enkä rasvaton. Hyvä esimerkki kun häpesin on tilanne, jossa kerroin maratontreenamisestani ja juttukaveri kommentoi että vau, olit varmaan silloin tosi laiha... Eh... Päädynkin usein selittelemään että joo välillä käyn lenkillä mutta oon oikeesti tosi huonossa kunnossa ja vähän sillee läpällä hölkkäilen ja joo juoksin kokonaisen maratonin mut olin tosi hidas ja siihen nyt pystyy kuka tahansa...

Juoksija?

Luen jonkun verran juoksublogeja, -lehtiä ja -foorumeita. Saan niistä hyviä vinkkejä ja motivaatiota, mutta joskus artikkelit ja keskustelut menevät yli hilseen. Tämä saa minut myös tuntemaan itseni ulkopuoliseksi mitä tulee juoksen harrastajiin. Ymmärrän vielä perus- ja vauhtikestävyyden eron ja hiilaritankkauksen tärkeyden, mutta kun mennään yhtään syvemmälle juoksun fysiologiaan, luovutan. Systolinen verenpaine, submaksimaalinen vauhti, lihasglykogeeni - what? Harrastaakseni juoksua pitäisikö mun ymmärtää, mitä tämä kaikki tarkoittaa? Eikö se riitä, että laitan kengät jalkaan ja nostan persauksen sohvalta?

Juoksija?

Kyllä, pidän juoksemisesta. Pidän myös irtokarkeista, rommikolasta ja aamuun asti tanssimisesta. Olen noin yleisesti kaikenlaista lokerointia vastaan. Stereotypiat ovat aivojen tapa tehdä ympäröivästä monimutkaisesta maailmasta yksinkertaisempi, mutta voivat olla myös haitaksi. Määreet kuten kasvissyöjä, kitaristi ja niin, juoksija kertovat ihmisestä vain hyvin pienen puolen mutta varmasti nuo sanat luettuasi mieleesi tuli jonkinlainen kuva.

En näytä juoksijalta, enkä ole siinä edes erityisen hyvä, enkä ymmärrä paljoakaan hifistelystä lajin suhteen, mutta se tuo paljon iloa elämääni. Tämä riittäköön tekemään minusta oikeanlaisen juoksijan.

Onko muita "epäkelpoja" urheilijoita?

Elämää autiomaassa

Kolmen tunnin junamatka olisi yhtä hyvin voinut olla tuplasti pidempi lento - niin kauas Perthistä koin tulleeni kun saavuin Mukinbudinin kylään kaksi viikkoa sitten. Lähdön tunnelmaa loi myös lentokenttämäinen omituinen boarding junaan matkatavaroiden luovuttamisineen. Jokaiselta penkkiriviltä löytyi myös oma viihdejärjestelmä - ready for the take-off! Juna-asemalla oli tulevan työpaikkani omistajan tytär vastassa. Koin jo alkujärkytyksen siitä, mihin korpeen oikeen olen matkalla, kun hän kehotti minua tekemään mahdolliset tarvittavat ostokset, nyt kun kerta oltiin "isolla kirkolla". Katselin ympärilleni ja Heinolakin on big city siihen verrattuna. Tuosta paikasta olisi siis perille vielä noin 80 kilometrin matka. Lisäksi kävi ilmi, ettei mun liittymässä ole täällä kuuluvuutta. Asetelma oli kuin suoraan kauhuleffasta: vieraassa autossa kaukana kaikesta eikä mitään mahdollisuutta saada yhteyttä ulkomaailmaan. Ensimmäistä kertaa viikkokausiin lämpötila oli reilusti alle 20 astetta, taivas musta ja vettä satoi kaatamalla. Jee!

Tulisin siis seuraavat viikot työskentelemään "country hotelissa". En tiedä miten tuon voisi suomentaa, kyseessä on siis mesta joka on sekoitus motellia, baaria, ravintolaa ja kauppaa. Työtehtävätkin ovat siis aika monipuolisia aina lattioiden moppauksesta check-ineihin ja tomaatin pilkkomisesta viinan myyntiin. Saapuminen perille oli oikeastaan ihan positiivinen yllätys. Jotenkin olin etukäteen saanut sellaisen kuvan, että hotelli pönöttää yksinään autiomaassa ja lähimpään naapuriinkiin olisi kymmeniä kilometrejä. Tämä on kuitenkin keskellä söpöä pikkukylää, josta löytyy asukaslukuun (600) nähden yllättävän paljon palveluita. On kauppa, posti, kahvila, kirjasto, uima-allas ja kuntosali esimerkiksi. Kaikki on ainakin lähellä! 

Olen kyllä erittäin iloinen, että jätin Perthin ja tulin tänne. En voi kieltää, ettenkö laskisi päiviä takaisin sivistyksen pariin palaamiseen ja viikot ovat olleet kohtalaiset pitkät, mutta tämä on kokemus josta varmasti opin paljon. Kolmen kuukauden hostellielämän aikana tapasin ihan kourallisen ausseja, ja muutenkin kosketus paikalliseen kulttuuriin jäi aika huteraksi - varsinkin kun asuin lähes keskellä china townia hahah. Mukinbudin on paikka, jossa tunnen välillä olevani kuin elokuvan lavasteissa tai vähintään aikakoneessa. Baarissa työskennellessä tulee juteltua paljon paikallisten kanssa ja olen jo nyt oppinut paljon mielenkiintoista australialaisesta kulttuurista ja ehkä ymmärrän ausseja paremmin - ihan kirjaimellisestikin kun alkuun käsittämätön aksentti alkaa kuulostaa tutummalta.

Olin vähän peloissani, sillä minulle kerrottiin jo haastattelussa ja sitten vielä peri kertaa ennen töiden alkua, että ihmisillä on tapana tulla katsomaan uusia baarityttöjä kuin mitäkin nähtävyyttä. En tiedä, ehkä jotkut ovat tulleet kaljalle ihan vain uteliaisuuttaan, mutta itse en ole huomannut mitään kiusallista pällistelyä. Pieni turhamainen minäni jopa vähän nauttii siitä, että ihmiset tuntuvat olevan minusta ja kotimaastani aidosti kiinnostuneita, vaikka tuhannetta kertaa "mistä olet kotoisin" kysymykseen vastaaminen tuntuu työläältä.

Liikenneruuhka outbackissa, papukaijoja on joka paikassa!

Siinä siis tunnelmia kahden viikon jälkeen! Kun lähdin Perthistä, kaverit olivat laittamassa vetoa pystyyn kuinka kauan kestän. Ai mitenniin mua ei voi kuvitella farmareiden keskelle. Pakko myöntää että kaksi viikkoa on kuten mainittu tuntunut aika pitkältä, mutta täällä pysytellään vielä jonkin aikaa. Vaikka löpisin paljon uusista kokemuksista naminamibumtsibum on kyllä suurin motivaattori raha. Asuminen ja ruoka ovat siis ilmaisia ja päälle tulee palkka. Palkka ei sinänsä mitenkään päätä huimaa, mutta verrattua kaupungissa työskentelemiseen etuna on että sama summa tulee viikoittain, eikä tarvitse jännätä riittääkö tunteja vai ei. Lisäksi luonnollisesti täällä ei oikeen saa rahaa tuhlattua. Säästöjä tarvitaankin seikkailun seuraavalla etapilla, jonka buukkasin tässä pari päivää sitten. Siitä tulee muuten niin eeppinen että huhhuh!

xoxo Outback Girl

End of an era

"Life begins at the end of your comfort zone." Noin yleisesti en niin hirveästi perusta kaikenlaisista mietelauseista, mutta tuo kolahtaa. Tosiaan kuten viime postauksessa kirjoittelin, kaikki oli täällä Perthissä hyvin. Vähän liiankin hyvin. Olin taas kerran muutamassa kuukaudessa rakentanut nollasta oman mukavuusalueeni toiselle puolelle maailmaa. Ja tämä mukavuus alkoi ahdistaa. Mulla on todella levottomat jalat ja aloilleen asettuminen on aika vaikeaa. Jos ei olisi mitään viisumirajoitteita, varmaan olisin hengaillut täällä vielä ainakin puoli vuotta. Mutta. Nyt tunsin että on aika liikkua eteenpäin ja olen jopa ylpeä että näissä olosuhteissa - kun koko maailma on avoin - jaksoin olla aloillani jopa kolme kuukautta.

Olin jo aiemmin miettinyt ajatuksen tasolla mahdollisuutta kaupungin jättämisestä. Joululoman jälkeen kävikin ilmi, ettei mulle enää riittänyt tunteja kahvilasta koska en ole baristataitoinen. Tämä oli selvästi merkki tehdä jotain uutta. Hetken mielijohteesta laitoin eräänä sunnuntai-iltana hakemuksen motelliin keskelle-ei-mitään ja maanantaina mulla olikin jo haastattelu. Parin mutkan kautta varmistui, että lähden tosiaan kokemaan ihan sitä aitoa Australiaa 600 asukkaan kyläpahaseen autiomaahan. Vähän on jo kaduttanut, että mihin olen taas itseni laittanut. Kuitenkin ajattelen, että huonokin kokemus on parempi kuin paikalleen jumahdus.

Eli saa nähdä, milloin seuraavan kerran meikästä kuuluu, kun ei tosiaan mitään hajua miten esim netti siellä pelaa.

Ups, tämä postaus piti julkaista jo kaksi viikkoa sitten mutta napin painaminen taisi unohtua. Nyt on siis kaksi viikkoa täällä korvessa takana ja hengissä ollaan! Kokemus on hyvin mielenkiintoinen ja lisää kuulumisia pian luvassa!